lauantai 3. joulukuuta 2016

Kirkonmäen kivipaadet maankohoamisen merkkeinä


En tiedä milloin Saarimärentien alkupäähän Kaarlelan kirkon läheisyyteen on ilmestyneet nämä kuvissa olevat kivipaadet. Itse bongasin ne syyskuussa.


Pysäytin auton ja lähdin oitis tutkimaan, mitä kivillä oli kerrottavanaan. Kiviä oli tien vierustassa pienin välimatkoin useampi. Tarkempi tutkiskelu ositti, että jokaisessa kivessä oli luku eri vuosisadalta. Vähän aikaa piti ihmetellä, mutta sitten oivalsin, että lukujen täytyy liittyä maankohoamiseen!

Ja en kai ollutkaan niin väärässä, sillä hetkisen kuluttua löysin tienposkesta myös KH Renlundin museon  opastintaulun,  jossa kerrottiin enemmän maankohoamisesta.

Jääkauden jälkeen käynnistynyt maankohoaminen  ja rannansiirtyminen on vaikuttanut ja muokannut  todella paljon Kaarlela kirkon lähistöä. 1700-luvulla ilmiöstä käytettiin nimitystä vedenväheneminen.

Maankohoamisen vuoksi satama-aluetta on ollut pakko siirtää kauemmas ja kauemmas Kaarlelan kirkosta vuosisatojen mukana. Lopullinen siirto tehtiin vuonna 1882, kun loputkin toiminnot siirrettiin Vanhansatamanlahdelta Ykspihlajaan.

Näihin kuvissa näkyviin kivipaasiin on merkitty veden pinnan korkeus eri vuosisatoina. Vuosilukuina on käytetty Kokkolan kaupungille merkittäviä vuosia.

Vuosi 1511...Kaarlelan kirkko irtautui tuonna vuonna omaksi seurakunnakseen.

Vuonna 1620... Ruotsin kuningas Kustaa II Adolf  allekirjoitti 7.9.1620 Kokkolan kaupungin perustamisasiakirjan. Kuninkaan kaupungille antamissa erioikeuksissa säädettiin, että kaupungin asukkaiden tuli nauttia ja käyttää Ruotsin kaupunkilaxia, valita raatimiehet ja pormestarit sekä harjoittaa kauppajärjestyksen mukaista kauppaa.

Kokkolan kaupunki sai ns. maakaupunkioikeudet, jonka mukaisesti sai käydä kauppaa ainoastaan Turussa ja Tukholmassa.


                                
Vuonna 1765...Alkoi aktiivinen ulkomaankauppa Kokkolassa. Tällöin Kokkola, Vaasa, Pori, Härnösand ja Oulu saivat ns. tapulikaupunkioikeudet, eli oikeuden käydä suoraa kauppaa ulkomailla.  Kokkolan kaupunki sai tapulikaupunkioikeudet. 1600-luvulla Turun ulkomaankauppaoikeuksia vähennettiin ja Pohjanmaalta käytiinkin paljon tervakauppaa Tukholmaan. Rannikon kauppiaat pitivät Tukholman tullin yksinoikeutta vääryytenä ja veivät asiaa myös valtiopäiville. Tervalla oli tärkeä osuus Kokkona vientituotteena ja Kokkola oli yksisuurimpia tervantuottajia Pohjanlahdella.

Pohjanmaan kauppiaiden puoltajaksi ryhtyi Chydenius, joka oli valtiopäivillä pohjalaisten  kappalaisten edustaja.




Vuonna 1854...Kokkolassa käytiin Halkokarin kahakka 7.6.1854 englantilaisten kaksi alusta saapui Trullevin edustalle. Niistä laskettiin vesille yhteensä yhdeksän pienempää venettä, barkassia. Englantilaiset ilmoittivat, että heidän tehtävänään oli tuhota kaikki sotakieltotavara, kuten terva, piki, laudat ja laivat. Tähän ei tietenkään voitu suostua englantilaisten ehdottoman vapaaehtoisenluovuttamisen kautta. Niinpä saatiin aikaan kahakka, jonka kokkolalaiset lopulta onnekkaasti voittivat ja saivat vielä sotasaaliiksi barkassinkin, joka on yhä Kokkolassa nähtävillä!



Tässä alla olevassa  kuvassa näkyy hieno kivipaasien rivistö kohti  Kaarlelan kirkonmäkeä.



Syksyisenä, aurinkoisena iltapäivänä Kaarlelan kirkonmäki on kaunis! On äärettömän outoa kuvitella, että aikaisempina vuosisatoina lähistöllä on ollut meri.




Infon maankohoamisesta olisi pystynyt lukemaan myös  qr-koodin kautta.


lauantai 26. marraskuuta 2016

Palontorjuntahommissa entisaikaan

Entisten vuosisatojen vitsauksena oli usein roihahtavat tulipalot. Kaupungit oli rakennettu tiheään ja rakennukset olivat pääasiassa puuta, katot pärettä. Taloja saattoi yhdistää  lankkuaidat.

Kokkolassa 1600-luvulla palontorjunnassa käytettiin  ensin porvareista, myöhemmin palkatuista palovartijoista muodostettuja kaksimiehisiä partioita. Vartijat kiertelivät öisin kaduilla ja kun tulen havaittiin päässeen irti, siitä tiedotettiin  rummunpärinällä.

YLLÄ: Merkki  talon seinässä, jotta tiedettiin palovakuutusmaksujen olevan kunnossa. Heijastaapa lasi ikävästi....Tämä merkki on tallessa Lassanderin talon eteisaulassa.

Palovartijoiden tuli laulaa tietyin väliajoin tiedotus, jotta tiedettiin heidän olevan kulkeilla:

"Kello on yksitoista lyönyt.
Jumalan lempeä ja mahtava käsi
Suojelkoon kaupunkiamme tulelta ja palolta
Kello on yksitoista lyönyt."

Tunnollisia palovartijoita oli  vaikea löytää. Usein työhön otettiin vanhoja renkejä tai entisiä merimiehiä, joilla saattoi olla  asenneongelmia. Tiedotuksia huudeltiin mihin aikaan sattui tai he käyttäytyivät röyhkeästi saamiaan määräyksiä kohtaan. Näistä myös käräjöitiin.

1600-luvun Kokkolassa tulipalojen sammuttaminen oli haastavaa alkukantaisten välineiden vuoksi. Joka talossa tuli olla vesitynnyri portin luona, tarpeelliset vesisangot ja tikapuut. Aika ajoin maistraatti myös vaati, että jokaisessa talossa täytyi olla pieni palohaka, jollaista käytettiin palavien seinien ja kattojen repimiseen. Raatihuoneen vierustalla säilytettiin tulipalojen varalta ns. keksejä eli suuria koukkuhakoja.

Vuodelta 1667 on tallella kaupunginlain määräys, jonka mukaisesti tuli kahden porvarin kulkea vartiossa iltakahdeksasta aina aamuneljään. Vartioiden tuli puhaltaa kaikkina kellonlyöminä  torveen torin vartiopaikalta. Joitakin aikoja myöhemmin vartijoiden varustuksiin kuului myös petruska ja tätä myöhemmin pihdit, joilla voitiin pitää yöllisiä häiriötekijöitä kurissa. Kokkolassa on säilynyt ainoastaan yhdet palovartijan pihdit.

Palovartijan tehtävänä oli pitää öisin huolta siitä, ettei tulta sytytetty enää iltayhdeksän jälkeen eikä muutoinkaan metelöity. Toisinaan maistraatti päätyi antamaan 40 hopeamarkan sakon porvareille, jotka lähettivät vartioon poikia ja puolikasvuisia renkejä.

Myöhempinä vuosina palovartijan toimeen pestattiin erityinen henkilö soittamaan iltavartio aletuksi ja samoin aamulla päättyneeksi Ensimmäisen vartijan nimi Kokkolassa oli Simeoni Kellonasentaja. Hänen tehtäviinsä kuului myös kellonasentaminen, josta tyyppi lienee saanutkin lisänimensä...

Kansa ei kuitenkaan ollut tyytyväinen, sillä toisinaan torvea ei puhallettu jokaisena tuntina tai sitten puhallettiin ihan milloin sattui. Toisinaan torvensoittajat töräyttelivät torviaan niin voimalla, että osa ihmisistä  luuli tulen olevan irti. Kerrotaan ettei osa asukkaista saanut nukuttua torventöräyttelyltä.



Yllä: kuva Lassanderin talosta eteisestä. Kuvassa on köysiluuta, joka kasteltiin ja sitten sillä sammuteltiin paloa. Keskellä oleva oli kuin paksu keppi, jonka pää oli kuppimainen. Sillä otettiin vettä ojasta ja heitetiin kohti palavaa paikkaa. Vasemmalla oleva pitkä ja pihtimäinen keppi, ns. palovartijan sakset, joka tuki palavia hirsiä. Sillä pidettiin myös aisoissa hurjapäisiä, kurittomia kansalaisia. Oikeassa reunassa näkyy  käsiruisku ja nahkaämpäri.


Jos tuli oli jo  vallannut palavan rakennuksen niin kovasti, ettei vesiämpäri heittäminen enää auttanut, revittiin palava aine maahan, jossa se sitten valeltiin vedellä.

1600-luvun lopulla oli olemassa jo paloruiskujakin, mutta ne olivat niin tehottomia, että palon tukahduttamiseksi rakennus oli yleensä revittävä, jotta tulipalo onnistuttiin tukahduttamaan.

Kokkolan porvaristo lupasi vuonna 1691 hankkia jokaiseen kortteliin tavallisen vesiruiskun, mutta hanke ei onnistunut. Niinpä päätettiinkin hankkia pienet vesiruiskut kortteleihin. Vuonna 1709 hankittiin maaherran kehotuksesta myös yksi suuri paloruisku Tukholmasta.

Ihmiset ovat osanneet entisaikoinakin heittäytyä vaikeiksi. Kun palovartijat 1700-luvulla kulkivat pimeässä unisina vartiointikierroksillaan, pitivät pikkupojat ukkojen härnäämistä hauskana ajankuluna. Maistraatin toimesta vuonna 1724 lähetettiin Turun hovioikeuteen kirje, jossa pyydettiin hovioikeuden hyväksymistä lisätyille rangaistuksille. Kirjeessä kerrottiin kaupungissa usein liikkuvan levottomia joukkoja, sotilaita ja muukalaisia sekä kaupungin nuorisoa. Palovartijoita saatettiin ahdistella paljastetuin miekoin, heille huudeltiin, portteja nostettiin pois saranoilta,  akkunaluukkuja ja - ruutuja rikottiin, kaadeltiin raatihuoneen edessä olevaa puuhevosta.

Toisinaan palovartijat saivat määräyksiä pidättää löysäläisiä, joita liikkui kaupungilla iltayhdeksän jälkeen.


Yllä: kuva Neristanista, jossa on  palovakuutetun talon seinään kiinnitetty merkki. Suurimmalla osalla kokkolalaisista oli  1800-luvulla palovakuutus. Esimerkiksi vuoden 1860 tulipalossa vaurioitui  27 taloa, jousta oli palovakuutettuja  20, ja vuoden  1875 palossa yhdeksästä palaneesta talosta seitsemän oli vakuutettua.

1800 ruvettiin Kokkolassa noudattamaan palojärjestystä, jonka mukaan kaupungin jokaisessa korttelissa piti olla palomestari. Korttelit oli jaettu ruotuihin, joissa oli ruotumestarit. Tulipalon sattuessa kynnelle kykenevien miesten oli osallistuttava sammutukseen ja palo- tai ruotumestarin toimitettava paikalle viipymättä sammutusvälineet.
Vuonna 1827 palovartijoiden määrää lisättiin Kokkolassa kahdeksaan. Heille hankittiin virkamerkeiksi miekat, joissa oli valkoiset kantohihnat. 1830-luvulla palovartijat määrättiin ilmoittamaan kaupunginviskaalille aina, kun kiertovuoron aikana sattui jotain erikoisempaa ja vahdinvaihdon aikana, antamaan selostuksen edellisviikon tapahtumista.

1834 palovartijat jättivät kirjallisen eronpyynnön ,jotta maistraatti suostuisi heidän joihinkin vaatimuksiinsa. Ero myönnettiinkin seuraavasta Mikonpäivästä lähtien, mutta samalla maistraatti ilmoitti, etteivät palovartijat enää olisi kaupungin  suojeluksessa ja niinpä heidän edellytettiin  poistuvan kaupungin rajojen sisältä. Tämän kuultuaan puolet palovartijoista peruivat eronpyyntönsä ja heidät otettiinkin takaisin. Ilmeisesti eropyynnön takana oli ollut rahallisen korvauksen parantamistoive. Vuodesta 1841 lähtien palovartijoille päätettiin maksaa palkka Venäjän rahana.

Kurinpitovaikeudet kuitenkin jatkuivat. 1837 pestattiin kurin parantamiseksi Nikolai Stepanov paloupseeriksi. Hänen tehtävänään oli seurata palovartijoiden työskentelyä. 1838 palovartijoiden lisänä kiersi kaupunkilaisista koottu kaksimiehinen partio. Myöhemmin porvaripartiot kiersivät kaupungin kortteleita vain myrskyöinä.

1839 oli hankittu uutta palokalustoa; kolme suurehkoa ruiskua, joita kuljetettiin kelkoilla, niihin varaletkuja, 3 suurta palopurjetta, 5 palohakaa, 6 palokirvestä, nahkaämpäreitä, kolmet palotikkaat, rautavarsien päissä olevia lyhtyjä. Määrää pidettiin riittämättömänä ja niinpä 1869 hankittiin lisää kalustoa.

Palokalustoa säilytettiin  vuonna 1830 kellotapulin alaosassa, mutta koska paikka oli kylmä, vuonna 1842 rakennettiin  ruiskuhuone kellotapulin läheisyyteen.

Palokalusto tuli tarkistaa kaksi kertaa vuodessa laiturilla palojärjestyksen  mukaan. Nämä tilaisuudet houkuttivat etenkin lapsia ja niinpä maistraatti tiedotti 1825, että lapset ja pikkupojat oli pidettävä sisällä, jotta kaikki kävisi rauhallisesti.

1842 astui voimaan määräys, että palovartijoiden  tuli iltaisin kokoontua raatihuoneen vartiointihuoneeseen.

Puolet vartijoista  lähtivät kello 1 saakka kestävään vartiovuoroon. Tällöin he kävivät luovuttamassa neljälle muulle palovartijalle vartiovuoron, joka kesti aamuviiteen. Kesäaikana vartiointia oli aamukymmenestä  lähtien koko päivän aina aamuneljään saakka.

1869 esittelijäsihteeri Carl  Johan Jägerhorn ehdotti, että yhtä palovartijoista käytettäisiin kaupungin kellotornissa torninvartijana. Sieltä pystyisi tilanteen tullen hyvin hälyttämään vastapäisen  rakennuksen ruiskuhuoneen vartijan soittamaan kelloa, joka oli yhdistetty langalla tapuliin. Muut asukkaat herätettäisiin tapulin kelloja soittamalla. Torninvartijan tuli  ilmoittaa kolmiorautaan kelonlyönnit, jotta tiedettiin hänen olevan hereillä.  Tapuliin oli tehty myös luukut, joista paloja oli hyvä vartioida. Torninvartijoille hankittiin myös  lampaannahasta valmistettu turkki ja huopa- tai sarkatossut sekä steariinikynttilä ja lyhty.

LÄHTEET:

Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2.  Palolaitos ja porvarikaarti, s. 141-144.

Kokkolan kaupungin historia, osat 1-2. Arkea ja juhlaa, s. 288-290.

Kokkolan kaupungin historia, osa 3. Palovartioinnin järjestely, s. 296-305.

Kuusi kertaa on Kokkolassa riehunut suuri tulipalo. Keskipohjanmaa-lehti. 8.6.1970. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kuusi_kertaa_on_kokkolassa_riehunut_suuri_tulipalo/]

Luettu 17.10.2016.

Torkinmäen koulu 6A-luokan blogi. Lassanderin talo. [https://teknoppi6a.wordpress.com/2013/10/03/lassanderin-talo-11/] Luettu 21.2.2016.

lauantai 19. marraskuuta 2016

Ykspihlajan kirkon lampetit

Kokkolan kirkon palossa loppiaisena 1958 tuhoutuivat mm. kaupunkikirkon lampetit, mutta se on vain osatotuus.

Lähes 20 messinkisestä lampetista säilyi lopulta 5. Kaksi niistä päätettiin  sijoittaa Ykspihajan kirkkoon. Muut kolme ovat aikojen saatossa etsineet paikkaansa ja niiden sijoittelusta on oltu montaa mieltä. Vuoden 2011 Kokkolan seurakuntayhtymän asialistalta löytyy  maininta, että kaupunginkirkossa vielä  olevien lampettien paikat tulisi kuvataidetoimikunnan mukaan uudelleen harkita ja sijoittaa arvokkaammille paikoille.

Nämä kaksi Ykspihlajan kirkkoon aikanaan lahjoitettua  lampettia ovat nyt  kahta puolta Tauno Timosaaren ”Elämän lähde”–alttaritaulua alttarille katsottaessa kirkon oikeanpuoleisessa tiiliseinässä.

Kummassakaan lampetissa ei ole kaiverruksia.


Lampetit ovat keskenään samalla lailla työstettyjä, joten todennäköisesti niillä on myös yhteinen alkuperä. Niiden lahjoittaja tai hankintatapa on kuitenkin epäselvä.

Vertasin näitä lampetteja Kaarlelan kirkossa olevin lampetteihin. Selvänä erona voi huomata, että näissä Ykspihlajan kirkon lampeteissa myös lampetin keskustassa on kuviointeja, Kaarlelan kirkon lampeteissa ei yhdessäkään.

Seinälevy näissä lampeteissa muistuttaa lähinnä vaakunakilpeä. Alareuna on pyöristetty, yläreunoissa on pienet kulmat. Pääte on nelikulmionmuotoinen, alaosastaan hieman kapeneva.

Koristeina näissä lampeteissa on kukkia ja lehtiä sekä  ympyröitä ja pieniä pallokuviointeja lähes kauttaaltaan. Myös seinälevyn ja ja päätteen reunat on kehystetty pienillä pallokuvioinneilla reunoista.


Harmillista, ettei lampettien alkuperä ole selvillä...

LÄHTEET: Kokkola.fi. ETT. Kokkolan kirkon lampeteista.[http://www.kokkola.fi/ett/ETT/ett_mediassa/juttupalsta_kokkolalehdessa/fi_FI/lampetit/]  Luettu 17.7.2016.

Kokkolan seurakuntayhtymä kokouskutsu/asialista 8/2011 Yhteinen kirkkoneuvosto. [http://docplayer.fi/4691148-Kokkolan-seurakuntayhtyma-kokouskutsu-asialista-8-2011-yhteinen-kirkkoneuvosto-25-8-2011-1-17.html] Luettu 17.10.2016.

lauantai 12. marraskuuta 2016

Talviaurinko paistaa....

Talviaurinko paistaa ja lämmittää! Näin ajattelin ensimmäiseksi tänä aamuna, kun heräsin viikonlopun aamuun. En ole liikkunut ulkosalla oikeastaan pakollista enempää useampaan viikkoon, kun olo on ollut tukkoinen ja yskäinen ja kaikkea muuta kuin fresh. Siksi ikkunan läpi nähty aurinko sulatti varmaan ajatukseni.

Kunnon pakkasjakso marraskuun alkuun tuntuu luissa ja ytimissä. Ulkokoiristamme on se ilo, että kun heille joutuu päivittäin vaihtamaan jäätyneen veden tilalle uutta, saa pihan täyteen jäälyhtyjä:) Siippa oli kerännyt niitä minulle  kiviaidan reunuksen täyteen. En ollut uskoa silmiäni, kun joku päivä näin! Niinpä äsken kiikutin kahdeksaan jäälyhtyyn lisää valoa. Loistakoon siellä nyt jo kilpaa auringon kanssa. Kyllä päivä kuitenkin kohta jo hämärtyy, ja silloin valomeri onkin jo valmiina loistamaan illan pimeydessä.



Vaikka viikko on ollut hyvin kiireinen ja raskas, mahtuu siihen lisääkin aurinkoja! Siippa lähtee ihan pian työkokeiluun vakituiseen  työpaikkaansa. Oikeasti enemmän kuin mahtavaa.   Mutta opetus taas, että kun  tarpeeksi motiivia ja halua  löytyy, niin ihmeitäkin voi tapahtua.



Kuten sanottu;  raskas viikko takana, kun olen puolikuntoisena pörrännyt töissä. Mutta hei - ihan paras työ mulla.:))) Eräs poikaoppilaani pohti luokassa ääneen näin:

"Aattele, ope. Sää voisit tulla tänne kouluun töihin ja kirjottaa aamulla taulun täyteen tehtäviä valmiiks ja sit vaan sanoisit että tehkää siitä ja saisit itte vaan pelata kännykällä koko päivän kaikkia pelejä siinä, kun me tehtäis töitä. Aattele kun olis helppo työ ja sais hyvää palkkaa. Mikset sä vaan tee niin?"

Pisti jo itsenikin miettimään, että olenpa tosiaan tyhmä, kun  en ole tätä itse oivaltanut:/ Mutta sitten... heti tämän lausahduksen perään saamani suloinen kirje luokkani  toiselta oppilaalta sai minut niin hyvälle tuulelle, että tällä kertaa en kykene kirjoittamaan mitään tätä syvällisempää.


Ensi viikolla täytyy tämänkin "aurigkon " varmaan panostaa vielä isoihin ja pieniin kirjaimiin sekä ng-äänteeseen:)))

lauantai 5. marraskuuta 2016

Pyhäinpäivänä

Pyhäinpäivän aamuna. Pakkasta yli -9. Etsin naulakosta pitkän takin, liian syksyisen. Saa kelvata. En halua lähteä matkaan punaisenkirjavassa toppatakissa. Täytyy etsiä musta talvitakki, kun on enemmän aikaa. On kylmä, kun raavin auton valkoisia kuuraikkunoita kohmeisin käsin. Talvi on tullut.

Olen luvannut noutaa anopin kynttiläkirkkoon. Hän  tulee minua vastaan hissin oven edessä. Hiljaisina istumme autoon. Vaikkei anoppi sano mitään, tiedän, että hän on tyytyväinen, ettei tarvitse lähteä yksin.

Kirkko on lähes täynnä. Jokunen tuttukin. Ennen Jumalanpalveluksen alkua kirkonkellot soivat. Lasken...80 lyöntiä. Mietin penkissä istuessani, olenko ainoa, joka niitä laskee...

Käyn nykyään harvoin kirkossa. Silti minulla on erityinen suhde kirkkoon. Nuorena kotini oli kirkon vieressä. Ystäväni oli kirkkoherran tytär. Olimme jonkinlainen pappilan hätävara, sillä  meidät pyydettiin  milloin keräämään kolehtia, milloin laulamaan kirkkoon. Aina, kun oli pula tekijöistä. Usein oli. Joskus pienelläkin varoajalla. Aina me kaksi hullunrohkeaa olimme valmiita. Aina hommat hoituivat.  Muistan myös  olleeni pyhäinpäivän kirkossa sytyttämässä ystäväni kanssa kynttilät vuoden aikana poisnukkuneille. Meillä oli hienot messinkisytyttimet. Omassani sytytysnauha roihusi isolla liekillä. Kukaan ei ollut ennättänyt neuvoa, miten sitä säädettiin. Olen iloinen, että minulla oli moinen mahdollisuus oppia heittäytymään yleisön eteen. Varmaan siksi en nykyään pelkää esiintymistä.

Penkissä istuessa ennättää ajatella monenlaista. Rakastan kirkkoja rakennuksina. Niiden vuosisataista kulttuuria,  kirkkotaidetta, valoja, seiniä, maalauksia, virsiä...En tiedä mistä se kumpuaa. Nuorena en  tiennyt, mikä minusta lopulta tulisi, niinpä hain useampaan paikkaan opiskelemaan. Uskoin, etten ikinä pääsisi mihinkään, koska olin vetänyt kouluajan riman alta (en vieläkään ymmärrä miksi...). Reps, pääsinkin jokaiseen hakemaani paikkaan:/ Tätä harva tietää, mutta kerron sen nyt tämän kerran: olisin päässyt opiskelemaan myös kanttoriksi! Valitsin sitten kuitenkin aivan toisen alan, johon olin pienestä asti tuntenut vetoa...Heh, 960 hakijan joukosta valittiin 96 opiskelijaa kasvatusalan mekkaan (naiiviuttani en ollut tajunnut edes hakevani vaikeimpaan paikaan - en olisi muuten ikinä hakenut, jos olisin tiennyt...). Olin niin otettu, etten edes miettinyt muuta vaihtoehtoa. Niin jäi kanttoriopinnot ja jälkeenpäin olen miettinyt, kuinka erilainen työnkuvani olisikaan ollut. Hetken kuvittelen istuvani urkupenkissä, kun jykevä virsi soi...Upeaa...

Helgonen har funnit friden...Rauhan saivat pyhät Herran... En tiedä, kummalla kiellellä laulaa...



Anopin kanssa istumme penkissä. Minua hymyilyttää. Kaksi alun perin ummikkosuomenkielistä istuu vieri vieressä sopottaen pieneen ääneen uskontunnustusta toisella kotimaisella. Puolessa välissä tekstiä mietin taas, pitäisikö minun silti sanoa rämpsy suomeksi. En tiedä.

Koen koskettavana hetken, kun pappi lukee vuoden aikana kuolleiden nimet. Monta tuttua nimeä, monta ajatusta, paljon kynttilöitä syttyy. Appenikin. Puheessaan pappi kehottaa muistelemaan, jäikö jotain erityistä mieleen  vainajan pukeutumisesta. Ensimmäisenä muistan vihreän toppatakin, sitten villapaidan, jossa oli hirven kuvia. Ja ne kalsarit...perhepiirissä oli vitsinä, että appi ottaa kalsarit pois juhannusaattona ja pistää takaisin ylleen juhannuspäivänä. Sitten onkin kesä ohi. Rakkaita muistoja, joita ei tajunnut edes muistoiksi ajatella silloin kun appi vielä eli. Monta muutakin lämmintä muistoa nousee. "Nu är sista i tratten (Nyt on viimeiset suppilossa)", hoki appi aina, kun jostain kolotti. Tästä on tullut perheessämme uusi, jopa hupaisa juttu viimeisen vuoden aikana, kun elämä ei ole näyttänyt meille valoisimpia puolia.


Päivällä vaihdan toiseen tunnelmaan. Vanhemmillani on kultahääpäivä (siitä voi kevyesti laskea, että täytän 50  vuotta hämmentävän pian...) Lähdemme syömään juhlaruoan vanhempieni, oman perheeni ja siskoni perheen kanssa.

Olen iloinen tästä päivästä. Pelkäsin jo monta vuotta sitten, ettemme koskaan saisi juhlia tätä. Mutta tämä päivä annettiin kuin annettiinkin meille. Ruoka on hyvää. Kolme sukupolvea saman pöydän ääressä. Lopuksi siskoni tarjoaa vanhemmilleni konjakit. Nauran isän onnelliselle ilmeelle. Äiti juo häveliäästi omasta lasistaan hörpyt ja toteaa, ettei hänen niskansa taivu lasin tyhjentämiseksi. Isä mainitsee, että hänen niska kyllä taipuu vielä sen verran ja nenäkin mahtuu grogilasiin (nauramme, sillä  meidän suvussa nenävitseistä ei ikinä päästä:))) 

Iltapäivällä käymme haudalla. Sinne on saapunut uusi hautakivi. Totean, että kiveen mahtuisi neljä nimeä. Lieneeköhän tässä kivessä joskus minunkin nimeni? Sytytän kynttilän. Minulle tärkeää.


Päivän lehdestä luen Teemu Keskisarjan- ihailemani historioitsijan - tavasta tutustua uuteen paikkakuntaan. Hän kertoo kiertävänsä ensimmäiseksi  uuden seudun hautausmaan, koska se kertoo niin paljon historioitsijalle paikkakunnan historiasta: paljonko on menehtynyt, missä on taisteltu, onko isoja menetyksiä...Liikutun, sillä itse tunnen suunnatonta vetoa vanhoihin hautateksteihin.
Vuosi on ollut raskas. Ehkä raskain ikinä. Pyhäinpäivänä tämä kaikki jotenkin kulminoituu. Kotona sytytän pihaan kolme lyhtyä. Ne saavat loistaa pimeässä illassa läheisilleni...



lauantai 29. lokakuuta 2016

Ruotsinkielisessä teatteriesityksessä

Perjantai-illan ihastukseksi tein diilin anopin kanssa ja lähdettiin Jungsborgille katsomaan  Sisko Istanmäen näytelmän "Viimeiset mitalit" ruotsinkielistä esitystä "De sista medaljerna."

Olen nähnyt samaisen esityksen teatterissa aiemmin  suomenkielisenä. Tiesin että luvassa on riemukas, mutta myös koskettava tarina. Sain houkuteltua mukaan teinipoikanikin. Hän taisi muuten olla ainut alle 2-kymppinen koko katsomossa! Harmi, sillä esitys oli todella hyvä ja olisi varmaan moni muukin nuori siitä tykännyt, kun vain olisi saatu ensin  raahattua paikalle:)



Hetta: Å jäär haar vi Punakorva, Höödu. Kåm hii. Jäär är startlinja. Staa titee. Jost söjs.
Selma: Ja räknar. På plasterna....
Hetta: Ja räknar. Tu gnällder so


Kuffin versiossa näytelmä on pääosin toteutettu Kokkolan ruotsinmurteella, Käännöksen on tehnyt Kristina Holmqvist ja se on mielestäni erittäin onnistunut! Omassa perheessäni puhutaan sekä suomea että ruotsia, mutta tämä Karlebydialekt on varmaan meidän perheessä se tunnekieli. Sanat ovat hyvin kuvaavia ja jopa minä, täydellisen suomenkielinen, ymmärrän nykyään kokkolanmurteen paremmin kuin kirjakielisen ruotsin.

Näytöksen  jälkeen  totesin, että hei, minähän tajusin kaikki vuorosanat. Joistakin murresanoista tuli jopa hersyvä nauru vielä kotona. Muutoinkin katsomossa naurunpyrskähdykset raikuivat. Iso kulttuurityö tällaisen alun perin eteläpohjalaisen tekstin kääntäminen murteelle toiselle kielelle.

Tarinan pääosissa on 90-vuotiaat kaksoset, lempeä Selma ja härskisuinen Hetta. Selma on asunut jo vuosia palvelutalossa ja yksinään  maalaistalossa asusteleva Hetta tulee kyläilemään hänen luokseen. Kuinka ollakaan samaan palvelutaloon tulla tupsahtaa uudeksi asukiksi sisarusten vanha nuoruudenrakkaus, Punakorva, entinen urheilusankari, rauhallinen ja sympaatinen vanhus.
Sisarukset päätyvät vielä vanhuksinakin kisaamaan Punakorvasta ja Hetta saa idean kutsua sekä Selman että Punakorvan asuntoonsa viettämään 90-vuotispäiviä ja joulua. Romukauppiaan leski Hetta ja lukkarin leski Selma ovat persoonina täydelliset vastakohdat. Punaisessa peruukissa huseeraava nuorekas Hetta on juuri käynyt kauneusleikkauksessa poistattamassa poskestaan koholuomen, jotta voisi pussailla paremmin. Hän on tottunut saamaan tahtonsa aina läpi ronskeilla puheillaan Selman alistuessa ja nöyrtyessä hiljaa.



Hetta: Skrothandlare tala int naa i oonöödå. He varning som an gav sko ja vila djee viidari åt Selma. Systrå miin. I all miin goodhet vill ja djee ein varning, men tu siir int uut som du sko vila taa imoot e. Nå ja ska nu äntå sej e åt de Selma. Säss allder på en Högfors hällå.


Kaikki kolme pääosissa olevaa ovat kokeneet elämässään isoja menetyksiä, ja jokainen on oppinut käsittelemään niitä eri tavalla Tarina on koskettava aitoudessaan ja lämmössään, mutta siinä on palasia myös hyvin ahdistavista vanhuuden peloista.


Lavasteet ja puvustus ovat iso osa näytelmää. Ne ovat pelkistettyjä, mutta hyvin onnistuneita. Pyörivä näyttämö antaa paljon lisämahdollisuuksia. Yksi hersyvimmistä lavasteista ja kohtauspaikoista  yksinkertaisuudessaan on saunanlauteet. Singer ja sivustavedettävä luovat myös kivaa ajankuvaa.

Hetta: Kaffi foor i hövå. Tå an er svaag så er an.
Selma: Söjs djor e fö me å. Mytji såkre å stark kaffi. He far i hövå. Noo foor he åt te å Hetta. Lägg int im
oot.
Hetta: Söis foor e. Å söis sko e. He er klaart. Men rååmar ja? Ja rååmar int.

Tämän teatteriesityksen ohjauksesta vastaa Anders Hassel. Lavastus on Krister Låglandin käsialaa ja puvustus on Anne Rauhalan.

Ruotsinkieleisen käännöksen lisäksi Kristina Holmqvist näyttelee itse Selman roolin. Hettana on  Marlén Timonen ja  Punakorvana Claes Laxåback. Erittäin onnistuneet roolivalinnat! Mielestäni oli vaikuttavaa, että päärooleissa oli osin oikeita vanhuksia! Sivurooleissa nähdään Victoria Viiand, Johan Backluns sekä Maria Hassel-Sandström.
'
Näytös kesti kaksi tuntia. Sen lisäksi oli kahvipaussin pituinen väliaika. Esitys pyörii vielä kahtena iltana, mutta ilmeisestikin katsomot ovat aika täyteen jo buukatut.

Sitaatit suoraan tekstiotteista, kuvat esitteestä.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Syyslomaviikko

Viikon loman tavoite: no stress.  Loma on vallan parasta silloin, kun sitä ei ole mitenkään aikataulutettu. Siis en suunnitellut lomaa etukäteen. 

Tai no, lupasin kyllä omistaa pari päivää vanhemmilleni. Käytiin yhdessä Etelä-Pohjanmaalla laittamassa vanhat sukuhaudat talvikuntoon ja kyläilemässä vanhempien ystävillä.  Tällaisista kyläilyistä saa kyllä tavattoman hyvän mielen. Huomaa olevansa hyvin odotettu vieras. Pieni vaiva, mutta suuri asia...Uskon, että tulen myöhemmin elämässäni vielä haikeudella muistelemaan näitä aikoja, kun kyläily lapsuusnaapureille omien vanhempien kanssa oli mahdollista.

Olen muuttanut lapsuuspaikkakunnalta pois  aika tasan kolmekymmentä kymmentä vuotta sitten. Joka kerta kotipaikkakunnalla jaksan hämmästellä, kuinka entisten tuttujen nimet löytyvät hautakivistä. Kylänraitilla tuttuja ei enää juurikaan tule vastaan.   Omanikäiset ovat hajaantuneet ympäri maailmaa. Aikoinaan pienellä paikkakunnalla oli kanssani 70 samana vuonna syntynyttä. Googlaamalla  selvitin, että vuonna 2015 siellä syntyi ainoastaan 22 pienokaista.

Lapsuuspaikkakunnallani ei asu ainoatakaan lähisukulaistani enää. Oma lapsuuskoti ja mummola on myyty...Tapaan joka kertaa  siellä käydessäni ajaa entisten kotieni vierestä. Myönnän, tulee vähän ontto olo...


Yllä nuoruuskotini tänään. Alla ekan kotini nyt jo hajoamassa oleva ja purkutuomion saanut piharakennus. Oli pikkuisena kiva heitellä lumipalloja tuonne yläkerran luukkuun:)


Viikko jatkui kotosalla. Siipan kanssa ollaan käyty useampana päivänä ostelemassa fiksaamassa pojan kesällä hankkimaan taloon kaikenlaista keittiöremppaan liittyvää. Palkaksi tästä aherruksesta sain yskän. Ei pitäisi näillä keuhkoilla tehdä remppaa ilman hengityssuojainta...

Metsässäkin on tullut tietysti käytyä. Siellä vasta koen rentoutuvani. Valkohäntäpeuraa oli kiva seurailla puskan takaa. Lähti upeisiin ilmaloikkiin, kun huomasi minut. Haaveilen aina, että seurailisin illan pimeydessä eläimiä pidempäänkin, mutta tunnustan olevani liian arkajalka sellaiseen...Tiedä mikä pörripeikko nappaisi.

Nuorimmainenkin on viettänyt kavereineen aikaa kotosalla. Heiltä ei tekeminen lopu. Uusimpana projektina kinusivat  ja siirsivät kaatopaikkakuormaan menossa olleen vanhan, retuisen työmaaparakin sukulaismiehen  pellonpientareelle. 14-16-vuotiaat nuorukaiset ovat innolla huhkineet rötiskön kimpussa. Poika teki  yhden kaverinsa kanssa mökkiin pari ikkunaakin - löytyy kuulemma ikkunalaudasta lähtien:) Ja toki pihapiiriin piti saada grillauspaikkakin...

Joku ilta kysyin pojalta, minne on menossa. Vastasi "Menen KCH:lle." Minä aivan ihmeissäni, että minne?  "Korplax Club Houseen" kuului hyväntuulinen vastaus ennen kuin ulko-ovi pamahti kiinni...:)))





Siskon kanssa ollaan vuosien varrella opiskeltu kokonaisuus jos toinenkin. Tosin  ei koskaan samaan aikaan eikä montakaan saman alan juttua. Nyt siskoni intaantui taas uudesta jutusta. Sai itselleen niin kovasti apua taannoin  jäsenkorjauksesta, että innostui työn ohessa käymään kolmivuotisen koulutuksen. Täytyy olla kurssit käyty ja niiden ohessa käsitellä vähintään 300 asiakasta, ennen kuin saa kalevalalaisen mestarijäsenkorjaajan nimikkeen käyttöönsä. Minä olin viikolla  hoidettava nro 6, joten vielä on vähän matkaa...No, tiedossa on ilmeisesti aika usein koekaniina oloa. En pistä pahaksi!

Viikon varrella olen iltaisin istunut koneen ääressä kuulokkeet päässä. Kuunnellut ees ja taas 12 joululaulua. Niistä rakentuu vähitellen joulujuhla kouluun. Oppilaat ovat kyselleet jo syyskuusta lähtien, olenko jo kollegan kanssa tehnyt juhlaohjelmasuunnitelmat. Kiva on vastata, että kyllä ne on kesälomalla pistetty taas eteenpäin...Ennen syyslomalle lähtöä eräs 4-luokkalainen tuli viereeni välkällä ja sanoi, ettei tahdo malttaa odottaa, että joulujuhlatreenit taas alkavat. Silloin  tulee liikuttava tunne, että ainakin jotain on työllään  tavoittanut...

Nyt on menossa se haasteellisin vaihe. Nimittäin, kun kollegan kanssa ollaan saatu ensin hartaudella valkattua kappaleet, joudun kuuntelemaan niitä niin kauan, että opin soittamaan ne korvakuulolta. Osa sujuu ensikuulemalta, mutta ne haasteellisimmat vaativat kypsyttelyä. Vielä on pari kappaletta, joista ei ole hajuakaan, miten alan niitä työstämään. Mutta se tässä onkin jujun suola-pystyy haastamaan myös itsensä. Välillä kun viitsin nähdä vaivan, kirjoitan nuotit oikein paperille. Se on tavattoman aikaa vievää puuhaa. Siksi usein raapustan vaan soinnut, jotta basistikin pysyy mukana...  Tosi harvaan valitsemaamme kappaleeseen löytyy valmiita nuotinnoksia. Kun sellaiset löytyy, koko juttu on piece of cake. Mutta luotan taas, että edessä on paras juhla ikinä:))) Tänä iltana taas luurit päähän, kun surffailen aikani kuluksi netissä...

Merivesi on mielettömän matalalla. Sentään saatiin viikolla kalastusvene vesille, vaikka tiukkaa satamassa peruuttaminen tekikin. Pikkusiikaa tuli hyvin. Viitisenkymmentä kiloa tai jotain sellaista...


Satamassa näkyi merenpohja ja kiviä, jotka yleensä ovat veden alla. Rantapohjassa näkyi suloiset jäljet. Siippa totesi ne saukon jäljiksi. Tunnistaa kuulemma siitä, että anturoissa näkyy nahanjäljet varpaiden välissä...


Siivottukin on, nimittäin pakon edessä. Jouduimme kotona mullistamaan kaapin jos toisenkin, sillä siippa tarvitsi sotilaspassia saadakseen muutaman vanhan perimänsä aseen nimiinsä. Nykyään kuulemma sekin täytyy esittää...Heh, siippa väitti äskettäin nähneensä passinsa korurasiassani (?!) No, ei löytynyt. Siivosin koko ison kaapin. Ja muutaman muunkin. Passi löytyi hyvin talletettuna viimeisen yläkaapin tavaravuoren alta.

Löytyi sieltä paljon muutakin. Kuten  alla olevassa kuvassa näkyvät vanhempieni  antamat joululahjat varmaankin 90-luvun alusta...Setelien painovuosi oli 1986. Olin pistänyt kerrankin kunnolla kaapin perälle, etten hukkaa niitä...Kyllä nyt vanhemmat mahtavat olla iloisia säästeliäästä tyttärestään:/ No, ei auta kuin hellien pistää taas ne hyvään talteen ja myydä vuosien päästä keräilijälle. Onneksi ovat sentään sileitä. Äiti kun oli aikoinaan pankin pääkassa, niin lienee ottanut suoraan uudesta setelinipusta...Jos nyt jotain lohtua tässä yritän etsiä....


lauantai 15. lokakuuta 2016

Vanhoja hääonnittelutauluja ja oma aarteeni

Vihdoinkin löysin luettavaksi tämän alla olevan kirjan, jonka alun perin näin vilaukselta  monta vuotta sitten. Tarkoitus oli  etsiä kirja käsiini jostain ja hankkia omaksi, mutta kuinka ollakaan - unohdin kirjan nimen! Ja vaikka yritin googlailla ees ja taas hakusanalla jos toisella, ei oikeaa kirjaa löytynytkään enää mistään. Kunnes sitten ihan vahingossa kirjastossa iloinen jälleennäkeminen, kun olin jo luovuttanut...Jee!


Kiinnostus tähän kirjaan lähti onnekkaasta  sattumasta. Muutama vuosi sitten saimme kunnostettavaksi puolison lapsuuskodista vanhan ja hyvin rähjäisessä kunnossa olevan piirongin. Jos emme olisi sitä huolineet, se olisi viety romuna pois. Tiedätte, etten olisi moiseen hävittämiseen suopunut... Niinpä siivosin piirongin tyhjäksi  siipan lapsuuskodin vintillä ja päätin kunnostaa sen.

Siivous itsessään oli jo melkoinen voimainponnistus, sillä lipaston laatikoista löytyi säväyttäviä tavaroita; mm. kauan sitten  kuolleiden ihmisten tekohampaita, valkean silkkipaperin väliin kiedottuna letitettyjä muistoja menehtyneen valkeanharmaista hiuksista, pieniä ruskeita lääkepulloja, irti revittyjä ruotsinkielisen virsikirjan sivuja,  katkottuja variksen- ja harakanjalkoja, joista metsästysseura aikoinaan  maksoi tapporahaa,  ym. aikansa aarteita.  Piironki oli siirretty monta vuosikymmentä sitten romuna ullakolle, kun ei oikein raaskittu sitä kaatopaikallekaan kärrätä. Kukaan ei ollut vaivautunut sitä silloin tyhjentämään... No, toisaalta tämä oli mielenkiintoinen tehtävä. Eräänlainen yhden ajankuvan avaus.    Perusteellisen siivouksen jälkeen kärräsimme koko kapistuksen entisöijälle Alaveteliin.

Tuttavani tapaavat luonnehtia minua ihmiseksi, jolle sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa mitä ihmeellisimpiä asioita. Niin kävi nytkin! Olimme huruutelleet entisöijälle piironki avoperäkärryn lavalla tasaista 80 km/h vauhtia.  Kun piironki sitten  oli onnekkaasti punnerrettu peräkärrystä entisöijän pihamaalle, hän kysyi, mikä paperi meiltä tipahti pihaan...

Ihmeissäni sopersin, että eihän meiltä mitään tippunut. Entisöijä kuitenkin viisoi maassa lojuvaa paperia. Kellastunut, taiteltu lappunen  kuin rienasi meitä olemassaolollaan lennähtäen samassa  tuulenpuskan mukana loitommas. Juoksin paperin kiinni. Ihmeissäni avasin tuulessa karkuun pyrkivän, huolella  taitellun ja keltaiseksi kulahtaneen  paperin. Taitoksista  paljastui ikivanha hääonnittelutaulu! Taitettu paperi oli ollut kätkössä  jossain piirongin laatikon alla - ilmeisesti lähemmäs 150 vuotta!. Entisöijä totesi, että entisaikoina tärkeitä tavaroita tavattiin joskus tarkoituksella näin jemmata... Joissakin piirongeissa kerrotaan olleen jopa salaluukkuja... Ihmeistä suurin, ettei paperi ollut lennähtänyt taivaan tuuliin  automatkalla! Olin niin onnellinen löydöstä, että ei tosikaan...

Emme olleet moisista  onnittelutauluista aikaisemmin kuulleetkaan, mutta nyt tämä  aiheeseen liittyvä kirja toikin niistä esiin enemmän tietoa. Kirja on koostettu Österbottningen-lehdessä 1992  olleen hakuilmoituksen pohjalta. Ilmoituksessa oli etsitty  lähiseudun vanhoja muistotauluja.  En muista ilmoitusta nähneeni ja tuskin olisin siihen sen kummemmin reagoinutkaan - eihän minulla silloin vielä ollut tietoa siipan suvun muistotaulusta...

Mutta koska suvun hääonnittelutaululla ei ollut mahdollisuutta päästä kuvattavaksi tähän kirjaan, niin esitellään se nyt tässä ja samalla muutama muukin Kokkolan seudulta oleva työ! Mutta oman työn esittelyn jätän tietysti sokeriksi pohjalle, ensin ne muut!

Kaksikielisestä kirjasta (wau - todellista vaivannäköä!) selviää, että muistotaulut olivat yleisiä Suomen rannikon maalaisväestön keskuudessa. Niitä on vain vähän tallella, mutta niitä oletetaan olleen aikoinaan lähes joka talossa. Kirjaan on kerätty yhteensä 63 taulua Kokkolasta ja lähiseudulta. Suurin osa tauluista on ruotsinkielisiä ja  vuoden 1840 jälkeiseltä ajalta.

Muistotauluja tehtiin sekä itse että myös tilattiin paikkakunnan maalareilta tai kirjoitustaitoisilta henkilöiltä. Näitä häätauluja annettiin tyypillisesti hääjuhlassa ja niitä tavattiin ripustaa hääsaliin esille. Tauluja kehystettiin usein ja säilytettiin arvokkaina muistoina.

Muistotaulut tehtiin yleensä valkoiselle paperille tussilla tai musteella kirjoitettuine teksteineen. Kirjoitusten ympärille maalattiin vesivärein kukkakuvioita tai niitä leikattiin myös paperista. Tyypillisiä aiheita olivat esim. kukkavaasit, runsaudensarvet, enkelit, kukkakranssit, ihmisaiheet, ruusut ja kurpitsat. Teksteinä tauluissa oli  lainauksia raamatusta sekä tervehdyksiä ja onnentoivotuksia.

Tämä alapuolella oleva taulu löytyy Kokkolan kotiseutumuseon kamarin seinältä. Kuva on otettu lasitaulusta joten se on kuvassa haaleampi kuin itse paikan päällä katsottuna.

Taulu on tehty hääparille Karl Karlsson Haukilax, s. 7.1.1852 ja Anna Brita Andersdotter Korpi (Heikkilä), s. 6.1.1851.Vihkimisajankohta ei käy taulun pitkästä tekstistä selville, mutta netistä löydän tiedon, että se olisi vuosi 1872.  Taulun on tekstin mukaan tehnyt morsiamen serkku Anna Greta Hannila.

Sukutiedostoja selailtuani paljastui, että tämä taulun  Anna Brita-morsian oli "oman tauluni" Maria-morsiamen serkku! No, eipä siis ihme, että taulu on löytänyt tiensä Kaarlelan kotiseutumuseoon, kerran se on siippani  suvun vanha sukutalo, täältä Korpilahden kylästä Kirkonmäelle aikoinaan siirretty.


Seuraava,  alapuolella oleva onnittelu on annettu vuonna 1875 hääparille Matts Karlsson Borg, s. 20.9.1850 Kaarlela  ja Maja Lisa Mattsdotter Heikkilä, s. 19.4.1856  Kaarlela. Kuvan antajana mainitaan äidin sisko  Maria Liisa Kaukå.

Sulhasen tiedetään olleen tilallinen Puntuksen tilalla Palonkylässä, Kaarlelassa. Kirkonkirjojen mukaan hän oli myös kunnanneuvoston puheenjohtaja  vuosina 1873-1882.



Ja eteenpäin... Kukkakuvioinen taulu alla on vuodelta 1878. Työn on lahjoittanut "brudgummens syster" eli sulhasen sisko Katarina Lovisa Johansdotter. Hääparin nimet ja patronyymit tiedetäään, mutta koska työssä ei ole mainittu muita nimiä, tarkempi tieto on saavuttamattomissa...
Sulhasen nimi on Lars Johan Johansson, morsiamen Maria Lowisa Henriksdotter.


Sinisävyinen kukkataulu on  vuodelta 1878. Taulun on lahjoittanut hääparille sulhasen sisko  Maria Mattsdotter Sväins. Sulhanen, Johan Mattsson Sweins-Svenfors on syntynyt 19.8.1855 Öjassa ja morsian Maria Hansdotter Tjäru 26.11.1853 Öjassa. Johan oli tilallinen Sweinsillä.


Ja vielä yksi työ kirjasta...
Työn on lahjoittanut morsiamen serkku Edla Sofia Hassis  vuonna 1867. Sulhanen Matts Bredskär oli syntynyt 25.10.1843 ja morsian Maria Lovisa Björndal 25.1.1850.


Ja sitten tähän "omaan", hyvin rakkaaseen tauluun. Nykyään se on kotonamme entisöidyn lipaston yllä. Aikani etsin siihen kirppareilta sopivia kehyksiä, mutten löytänyt. Niinpä tyydyin uusvanhaan. Vaihdan parempiin, kun joskus jossain tulee vastaan..

Tämä taulu on selvästi yksinkertaisemmin tehty, kuin monet kirjan häätauluista. Siksi oletan, että sen lahjoittaja saattaa aivan hyvin olla myös taulun tekijä. Kirjasta ei muutoinkaan löytynyt tyyliltään samankaltaista onnittelutaulua. Lisäksi tekstissä on tullut kirjoitusvirhe yhdessä sanassa ja sana on suloisesti viivattu yli...

Taulu on omistettu hääparille Matts Huchta ja Maria Elisabeth Prest. Työn on lahjoittanut morsiamen serkku Anna Kaisa hääonnitteluna vuonna 1856. Jep, jos siippani sukunimeä ei olisi aikojen saatossa vaihdeltu, olisin minäkin Huchta...

Matts oli syntynyt 03.02.1828 ja Maria puolestaan 03.05.1835.



Teksti taulussa on vaikeaselkoista vanhoista kirjainmuodoista johtuen. Lisäksi välimerkkien puuttuminen tekee tekstin lukemisesta enemmän kuin haasteellista.  

"Lyck önskan
Till detta beder wärda brude par.
Mats  Huchta och
Maria Elisabätid Bräst
Gom med waranan gamman träda i ett frittligt äctta förbund
år 1856
Gud välsigne detta hiertan bil de detta wänner band får i glädiän som i smärtan bugne döm med fader band bästa fatt i de mösans lön och ro
Blifve kärlek bygd och tro blis. We många blifvwe lugna deras oåf sfilda år bärn som deras hierta hägna träda frunt i deras spår endrägt frid och gtriftligt hopp bygge deras lopp läs dem gärre i din frus fan glädiens dag till möte gå tåligt lida för din fruftan då du läggär fårdet på för warandra som du böd wara ett i lif och död
gratulerar af en kär kusin
ANNA KAISA MD HA utus"


Kyseessä  oleva hääpari on siis jo edesmenneen appiukkoni isoisän vanhemmat. Perimätieto suvussa on tallentanut useamman tarinan etenkin tästä perheen emännästä - mutta niistä enemmän joskus muulloin...

Tässä kukkakuvitusta lähempää...Roosaa, sinistä ja vihreää...


Teksti on vaikeasti luettavaa, mutta kyllä siitä selvän saa, tosin ehjiä lauseita tekstistä ei ole nykypäivän tapaan helppo koostaa...


Tällainen on siis  yksi aarteistani. Olen niin tavattoman onnellinen, että se sattui kohdalleni juuri tällä tapaa!

LÄHTEET: Katarina Holm. Karleby Hembygdsförening r.f..Till detta hederwärda christeliga brudpar. Minnestavlor från Karlebynejden i norra svenska Österbotten. 1995.

lauantai 8. lokakuuta 2016

K.H.Rénlundin pihan naisveistos

Loppukesästä 2016 oikaisin KH Renlundin museoalueen pihan poikki. Kaunis neitonen kutsui puoleensa ja tutkimaan lähemmin, mitä hänellä oli asiaa...

Naisveistoksen nimi on "Syömään kutsuva nainen." Työn suunnittelijana on ollut pellolainen  v. 1985 syntynyt kuvanveistäjä Elina Korva. Korva on valmistunut Lahden ammattikorkeakoulun Taideinstituutista 2010.

Elina Korvan työt kumpuavat Lapin asukin   karusta taustasta. Töissä käsitellään pelkoja, yksinäisyyttä, tyhjyyttä ja lapsuutta.

Tämä Roosin pihan naisveistos on aikaisemmin ollut osana kahta erillistä Reijo Kelan ja työryhmän  suunnittelemaa taideperformanssia -  Jokinainen vuonna 2010 Tornionjoessa ja Juhannusmorsian vuonna 2012 Karesuvannossa.
Naisveistoksen iloisesta, liehuvahelmaisesta hameen suunnittelusta vastaavat Liisa Heikkilä-Palo ja Jouni Mustonen. Minule hameesta tulee mieleen kansallispuku ainakin kauempaa katsoen. Hameen ovat toteuttaneet Jouni Mustonen ja Tom Sundström. Hameen maalauksen ovat tehneet Susanne Svenfors-Puru ja Elina Vuorimies.




Kesäpäivänä auringon säteet kajastivat kauniisti veistoksen yllä.