perjantai 2. lokakuuta 2015

Töissä...

Omasta työstä haltioituu toisinaan. Niin kävi taas!

Istun tunnilla  pian 12-vuotiaan viereen. Teemme tuskan hiki otsalla matikkaa. Se on hänen inhokkiaineensa. Kesken laskun poika tuijottaa minua kauan.

-Ope, et sä oo vielä yhtään vanha, vaikka sanoit. Ei sulla oo yhtään ryppyä edes.

-Ja sun autossa on niin kirkkaat valotkin, poika jatkaa.

-Ja kuule joskus sä oot aika tiukka, mutta kuule, mä oikeasti pidän susta.

-Ja sä seuraat kaikkee niin tarkkaan, huomaat kaiken. Susta ois tullu tosi hyvä salapoliisi...

Totean pojalle, että hän on parin viikon sisällä jo toinen, joka pohtii, miksi en alkanut salapoliisiksi. Minkä poliisin maailma minussa menettikään:)))

Seuraavalla tunnilla opetan maantietoa. Aiheena on Afrikka.  Sivuan aihetta aloittamalla, että meidän täytyy oppia tuntemaan lisää  muita kulttuureja etenkin nyt, kun turvapaikanhakijoita virtaa Suomeen. Poika takarivistä viittaa ja sanoo alkusanoikseen, ettei halua yhtä ainutta pakolaista Suomeen.
Seuraava oppilas täydentää "Joo, ne kävi viikonloppuna varkaissa meidän kaupunginosassa."

Totean oppilaille, että nyt taitaa mennä puurot ja vellit sekaisin. Emme pääse koko tunnilla käsittelemään itse  Afrikkaa, vaan uppoudumme keskusteluun, mikä on maahanmuuttaja, mikä turvapaikanhakija, mikä siirtolainen, pakolainen, turisti, ulkomaalainen tai   Suomen kansalainen perheenyhdistämisistä puhumattakaan. Huomaan aivan ahdistuvani siitä, kuinka vähän on aikaa käsitellä asioita, keskustella... Mutta mikä lopultakin on tärkeää? Oppilaat ovat tavattoman kiinnostuneita. Jopa hämmentyneitä. Minun vain  pitäisi tietää enemmän. Kyetä tarjoamaan ikkunoita eri näkökulmille. Tajuan kuitenkin,  kuinka suuri vaikutusmahdollisuus minulla on.

Seuraavalla tunnilla näytän videon, jonka tein taannoin matkallani Afrikassa. Oppilaat katsovat äänettöminä. Pysäytän videon kohtaan, jossa olen kuvannut  slummia. Pieni röttelö talo, oikeastaan ei talo lainkaan. Pihassa äiti lapsineen. Nämä lapset tässä eivät käy koulua, kerron. He eivät osaa lukea. He ovat köyhimmistä köyhimpiä. En tiedä, mistä he  löytävät ruokansa.  Heidän tulevaisuutensa on onneton. Talossa on maalattia, ei kattoa. Puusta puuhun on vedetty pyykkinaru. Nuhjuiset vaatteet heiluvat narulla tuulessa. Hiekkamaa ympärillä on sotkuista, täynnä roskia. Hiekassa ei kasva mikään.

Kerron, ettei slummissa ole vessaa, suihkua, viemäriä,  vettä, jääkaappia tai useampia huoneita. Roskia ei mikään roska-auto käy keräämässä. Ne lojuvat siksi maassa.




-Onko tuo jonkun koti?
-Miten joku voi elää tuollaisessa?
 ...syvä hiljaisuus..

Lupaan tuoda seuraavalle tunnille lisää matkakuviani ja pyytää jossain välissä afrikkalaisen maahanmuuttajan  kertomaan lapsuudestaan ja elämästään Afrikassa. Tuskin maltan odottaa...Tuskin hekään.

Nämä ovat niitä  tähtihetkiä. Huonompiakin päiviä toki löytyy, mutta en vain voi kuvitella itselleni mitään muuta ammattia... Kuinka etuoikeutettu olenkaan!


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti