lauantai 29. lokakuuta 2016

Ruotsinkielisessä teatteriesityksessä

Perjantai-illan ihastukseksi tein diilin anopin kanssa ja lähdettiin Jungsborgille katsomaan  Sisko Istanmäen näytelmän "Viimeiset mitalit" ruotsinkielistä esitystä "De sista medaljerna."

Olen nähnyt samaisen esityksen teatterissa aiemmin  suomenkielisenä. Tiesin että luvassa on riemukas, mutta myös koskettava tarina. Sain houkuteltua mukaan teinipoikanikin. Hän taisi muuten olla ainut alle 2-kymppinen koko katsomossa! Harmi, sillä esitys oli todella hyvä ja olisi varmaan moni muukin nuori siitä tykännyt, kun vain olisi saatu ensin  raahattua paikalle:)



Hetta: Å jäär haar vi Punakorva, Höödu. Kåm hii. Jäär är startlinja. Staa titee. Jost söjs.
Selma: Ja räknar. På plasterna....
Hetta: Ja räknar. Tu gnällder so


Kuffin versiossa näytelmä on pääosin toteutettu Kokkolan ruotsinmurteella, Käännöksen on tehnyt Kristina Holmqvist ja se on mielestäni erittäin onnistunut! Omassa perheessäni puhutaan sekä suomea että ruotsia, mutta tämä Karlebydialekt on varmaan meidän perheessä se tunnekieli. Sanat ovat hyvin kuvaavia ja jopa minä, täydellisen suomenkielinen, ymmärrän nykyään kokkolanmurteen paremmin kuin kirjakielisen ruotsin.

Näytöksen  jälkeen  totesin, että hei, minähän tajusin kaikki vuorosanat. Joistakin murresanoista tuli jopa hersyvä nauru vielä kotona. Muutoinkin katsomossa naurunpyrskähdykset raikuivat. Iso kulttuurityö tällaisen alun perin eteläpohjalaisen tekstin kääntäminen murteelle toiselle kielelle.

Tarinan pääosissa on 90-vuotiaat kaksoset, lempeä Selma ja härskisuinen Hetta. Selma on asunut jo vuosia palvelutalossa ja yksinään  maalaistalossa asusteleva Hetta tulee kyläilemään hänen luokseen. Kuinka ollakaan samaan palvelutaloon tulla tupsahtaa uudeksi asukiksi sisarusten vanha nuoruudenrakkaus, Punakorva, entinen urheilusankari, rauhallinen ja sympaatinen vanhus.
Sisarukset päätyvät vielä vanhuksinakin kisaamaan Punakorvasta ja Hetta saa idean kutsua sekä Selman että Punakorvan asuntoonsa viettämään 90-vuotispäiviä ja joulua. Romukauppiaan leski Hetta ja lukkarin leski Selma ovat persoonina täydelliset vastakohdat. Punaisessa peruukissa huseeraava nuorekas Hetta on juuri käynyt kauneusleikkauksessa poistattamassa poskestaan koholuomen, jotta voisi pussailla paremmin. Hän on tottunut saamaan tahtonsa aina läpi ronskeilla puheillaan Selman alistuessa ja nöyrtyessä hiljaa.



Hetta: Skrothandlare tala int naa i oonöödå. He varning som an gav sko ja vila djee viidari åt Selma. Systrå miin. I all miin goodhet vill ja djee ein varning, men tu siir int uut som du sko vila taa imoot e. Nå ja ska nu äntå sej e åt de Selma. Säss allder på en Högfors hällå.


Kaikki kolme pääosissa olevaa ovat kokeneet elämässään isoja menetyksiä, ja jokainen on oppinut käsittelemään niitä eri tavalla Tarina on koskettava aitoudessaan ja lämmössään, mutta siinä on palasia myös hyvin ahdistavista vanhuuden peloista.


Lavasteet ja puvustus ovat iso osa näytelmää. Ne ovat pelkistettyjä, mutta hyvin onnistuneita. Pyörivä näyttämö antaa paljon lisämahdollisuuksia. Yksi hersyvimmistä lavasteista ja kohtauspaikoista  yksinkertaisuudessaan on saunanlauteet. Singer ja sivustavedettävä luovat myös kivaa ajankuvaa.

Hetta: Kaffi foor i hövå. Tå an er svaag så er an.
Selma: Söjs djor e fö me å. Mytji såkre å stark kaffi. He far i hövå. Noo foor he åt te å Hetta. Lägg int im
oot.
Hetta: Söis foor e. Å söis sko e. He er klaart. Men rååmar ja? Ja rååmar int.

Tämän teatteriesityksen ohjauksesta vastaa Anders Hassel. Lavastus on Krister Låglandin käsialaa ja puvustus on Anne Rauhalan.

Ruotsinkieleisen käännöksen lisäksi Kristina Holmqvist näyttelee itse Selman roolin. Hettana on  Marlén Timonen ja  Punakorvana Claes Laxåback. Erittäin onnistuneet roolivalinnat! Mielestäni oli vaikuttavaa, että päärooleissa oli osin oikeita vanhuksia! Sivurooleissa nähdään Victoria Viiand, Johan Backluns sekä Maria Hassel-Sandström.
'
Näytös kesti kaksi tuntia. Sen lisäksi oli kahvipaussin pituinen väliaika. Esitys pyörii vielä kahtena iltana, mutta ilmeisestikin katsomot ovat aika täyteen jo buukatut.

Sitaatit suoraan tekstiotteista, kuvat esitteestä.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Syyslomaviikko

Viikon loman tavoite: no stress.  Loma on vallan parasta silloin, kun sitä ei ole mitenkään aikataulutettu. Siis en suunnitellut lomaa etukäteen. 

Tai no, lupasin kyllä omistaa pari päivää vanhemmilleni. Käytiin yhdessä Etelä-Pohjanmaalla laittamassa vanhat sukuhaudat talvikuntoon ja kyläilemässä vanhempien ystävillä.  Tällaisista kyläilyistä saa kyllä tavattoman hyvän mielen. Huomaa olevansa hyvin odotettu vieras. Pieni vaiva, mutta suuri asia...Uskon, että tulen myöhemmin elämässäni vielä haikeudella muistelemaan näitä aikoja, kun kyläily lapsuusnaapureille omien vanhempien kanssa oli mahdollista.

Olen muuttanut lapsuuspaikkakunnalta pois  aika tasan kolmekymmentä kymmentä vuotta sitten. Joka kerta kotipaikkakunnalla jaksan hämmästellä, kuinka entisten tuttujen nimet löytyvät hautakivistä. Kylänraitilla tuttuja ei enää juurikaan tule vastaan.   Omanikäiset ovat hajaantuneet ympäri maailmaa. Aikoinaan pienellä paikkakunnalla oli kanssani 70 samana vuonna syntynyttä. Googlaamalla  selvitin, että vuonna 2015 siellä syntyi ainoastaan 22 pienokaista.

Lapsuuspaikkakunnallani ei asu ainoatakaan lähisukulaistani enää. Oma lapsuuskoti ja mummola on myyty...Tapaan joka kertaa  siellä käydessäni ajaa entisten kotieni vierestä. Myönnän, tulee vähän ontto olo...


Yllä nuoruuskotini tänään. Alla ekan kotini nyt jo hajoamassa oleva ja purkutuomion saanut piharakennus. Oli pikkuisena kiva heitellä lumipalloja tuonne yläkerran luukkuun:)


Viikko jatkui kotosalla. Siipan kanssa ollaan käyty useampana päivänä ostelemassa fiksaamassa pojan kesällä hankkimaan taloon kaikenlaista keittiöremppaan liittyvää. Palkaksi tästä aherruksesta sain yskän. Ei pitäisi näillä keuhkoilla tehdä remppaa ilman hengityssuojainta...

Metsässäkin on tullut tietysti käytyä. Siellä vasta koen rentoutuvani. Valkohäntäpeuraa oli kiva seurailla puskan takaa. Lähti upeisiin ilmaloikkiin, kun huomasi minut. Haaveilen aina, että seurailisin illan pimeydessä eläimiä pidempäänkin, mutta tunnustan olevani liian arkajalka sellaiseen...Tiedä mikä pörripeikko nappaisi.

Nuorimmainenkin on viettänyt kavereineen aikaa kotosalla. Heiltä ei tekeminen lopu. Uusimpana projektina kinusivat  ja siirsivät kaatopaikkakuormaan menossa olleen vanhan, retuisen työmaaparakin sukulaismiehen  pellonpientareelle. 14-16-vuotiaat nuorukaiset ovat innolla huhkineet rötiskön kimpussa. Poika teki  yhden kaverinsa kanssa mökkiin pari ikkunaakin - löytyy kuulemma ikkunalaudasta lähtien:) Ja toki pihapiiriin piti saada grillauspaikkakin...

Joku ilta kysyin pojalta, minne on menossa. Vastasi "Menen KCH:lle." Minä aivan ihmeissäni, että minne?  "Korplax Club Houseen" kuului hyväntuulinen vastaus ennen kuin ulko-ovi pamahti kiinni...:)))





Siskon kanssa ollaan vuosien varrella opiskeltu kokonaisuus jos toinenkin. Tosin  ei koskaan samaan aikaan eikä montakaan saman alan juttua. Nyt siskoni intaantui taas uudesta jutusta. Sai itselleen niin kovasti apua taannoin  jäsenkorjauksesta, että innostui työn ohessa käymään kolmivuotisen koulutuksen. Täytyy olla kurssit käyty ja niiden ohessa käsitellä vähintään 300 asiakasta, ennen kuin saa kalevalalaisen mestarijäsenkorjaajan nimikkeen käyttöönsä. Minä olin viikolla  hoidettava nro 6, joten vielä on vähän matkaa...No, tiedossa on ilmeisesti aika usein koekaniina oloa. En pistä pahaksi!

Viikon varrella olen iltaisin istunut koneen ääressä kuulokkeet päässä. Kuunnellut ees ja taas 12 joululaulua. Niistä rakentuu vähitellen joulujuhla kouluun. Oppilaat ovat kyselleet jo syyskuusta lähtien, olenko jo kollegan kanssa tehnyt juhlaohjelmasuunnitelmat. Kiva on vastata, että kyllä ne on kesälomalla pistetty taas eteenpäin...Ennen syyslomalle lähtöä eräs 4-luokkalainen tuli viereeni välkällä ja sanoi, ettei tahdo malttaa odottaa, että joulujuhlatreenit taas alkavat. Silloin  tulee liikuttava tunne, että ainakin jotain on työllään  tavoittanut...

Nyt on menossa se haasteellisin vaihe. Nimittäin, kun kollegan kanssa ollaan saatu ensin hartaudella valkattua kappaleet, joudun kuuntelemaan niitä niin kauan, että opin soittamaan ne korvakuulolta. Osa sujuu ensikuulemalta, mutta ne haasteellisimmat vaativat kypsyttelyä. Vielä on pari kappaletta, joista ei ole hajuakaan, miten alan niitä työstämään. Mutta se tässä onkin jujun suola-pystyy haastamaan myös itsensä. Välillä kun viitsin nähdä vaivan, kirjoitan nuotit oikein paperille. Se on tavattoman aikaa vievää puuhaa. Siksi usein raapustan vaan soinnut, jotta basistikin pysyy mukana...  Tosi harvaan valitsemaamme kappaleeseen löytyy valmiita nuotinnoksia. Kun sellaiset löytyy, koko juttu on piece of cake. Mutta luotan taas, että edessä on paras juhla ikinä:))) Tänä iltana taas luurit päähän, kun surffailen aikani kuluksi netissä...

Merivesi on mielettömän matalalla. Sentään saatiin viikolla kalastusvene vesille, vaikka tiukkaa satamassa peruuttaminen tekikin. Pikkusiikaa tuli hyvin. Viitisenkymmentä kiloa tai jotain sellaista...


Satamassa näkyi merenpohja ja kiviä, jotka yleensä ovat veden alla. Rantapohjassa näkyi suloiset jäljet. Siippa totesi ne saukon jäljiksi. Tunnistaa kuulemma siitä, että anturoissa näkyy nahanjäljet varpaiden välissä...


Siivottukin on, nimittäin pakon edessä. Jouduimme kotona mullistamaan kaapin jos toisenkin, sillä siippa tarvitsi sotilaspassia saadakseen muutaman vanhan perimänsä aseen nimiinsä. Nykyään kuulemma sekin täytyy esittää...Heh, siippa väitti äskettäin nähneensä passinsa korurasiassani (?!) No, ei löytynyt. Siivosin koko ison kaapin. Ja muutaman muunkin. Passi löytyi hyvin talletettuna viimeisen yläkaapin tavaravuoren alta.

Löytyi sieltä paljon muutakin. Kuten  alla olevassa kuvassa näkyvät vanhempieni  antamat joululahjat varmaankin 90-luvun alusta...Setelien painovuosi oli 1986. Olin pistänyt kerrankin kunnolla kaapin perälle, etten hukkaa niitä...Kyllä nyt vanhemmat mahtavat olla iloisia säästeliäästä tyttärestään:/ No, ei auta kuin hellien pistää taas ne hyvään talteen ja myydä vuosien päästä keräilijälle. Onneksi ovat sentään sileitä. Äiti kun oli aikoinaan pankin pääkassa, niin lienee ottanut suoraan uudesta setelinipusta...Jos nyt jotain lohtua tässä yritän etsiä....


lauantai 15. lokakuuta 2016

Vanhoja hääonnittelutauluja ja oma aarteeni

Vihdoinkin löysin luettavaksi tämän alla olevan kirjan, jonka alun perin näin vilaukselta  monta vuotta sitten. Tarkoitus oli  etsiä kirja käsiini jostain ja hankkia omaksi, mutta kuinka ollakaan - unohdin kirjan nimen! Ja vaikka yritin googlailla ees ja taas hakusanalla jos toisella, ei oikeaa kirjaa löytynytkään enää mistään. Kunnes sitten ihan vahingossa kirjastossa iloinen jälleennäkeminen, kun olin jo luovuttanut...Jee!


Kiinnostus tähän kirjaan lähti onnekkaasta  sattumasta. Muutama vuosi sitten saimme kunnostettavaksi puolison lapsuuskodista vanhan ja hyvin rähjäisessä kunnossa olevan piirongin. Jos emme olisi sitä huolineet, se olisi viety romuna pois. Tiedätte, etten olisi moiseen hävittämiseen suopunut... Niinpä siivosin piirongin tyhjäksi  siipan lapsuuskodin vintillä ja päätin kunnostaa sen.

Siivous itsessään oli jo melkoinen voimainponnistus, sillä lipaston laatikoista löytyi säväyttäviä tavaroita; mm. kauan sitten  kuolleiden ihmisten tekohampaita, valkean silkkipaperin väliin kiedottuna letitettyjä muistoja menehtyneen valkeanharmaista hiuksista, pieniä ruskeita lääkepulloja, irti revittyjä ruotsinkielisen virsikirjan sivuja,  katkottuja variksen- ja harakanjalkoja, joista metsästysseura aikoinaan  maksoi tapporahaa,  ym. aikansa aarteita.  Piironki oli siirretty monta vuosikymmentä sitten romuna ullakolle, kun ei oikein raaskittu sitä kaatopaikallekaan kärrätä. Kukaan ei ollut vaivautunut sitä silloin tyhjentämään... No, toisaalta tämä oli mielenkiintoinen tehtävä. Eräänlainen yhden ajankuvan avaus.    Perusteellisen siivouksen jälkeen kärräsimme koko kapistuksen entisöijälle Alaveteliin.

Tuttavani tapaavat luonnehtia minua ihmiseksi, jolle sattuu ja tapahtuu kaiken aikaa mitä ihmeellisimpiä asioita. Niin kävi nytkin! Olimme huruutelleet entisöijälle piironki avoperäkärryn lavalla tasaista 80 km/h vauhtia.  Kun piironki sitten  oli onnekkaasti punnerrettu peräkärrystä entisöijän pihamaalle, hän kysyi, mikä paperi meiltä tipahti pihaan...

Ihmeissäni sopersin, että eihän meiltä mitään tippunut. Entisöijä kuitenkin viisoi maassa lojuvaa paperia. Kellastunut, taiteltu lappunen  kuin rienasi meitä olemassaolollaan lennähtäen samassa  tuulenpuskan mukana loitommas. Juoksin paperin kiinni. Ihmeissäni avasin tuulessa karkuun pyrkivän, huolella  taitellun ja keltaiseksi kulahtaneen  paperin. Taitoksista  paljastui ikivanha hääonnittelutaulu! Taitettu paperi oli ollut kätkössä  jossain piirongin laatikon alla - ilmeisesti lähemmäs 150 vuotta!. Entisöijä totesi, että entisaikoina tärkeitä tavaroita tavattiin joskus tarkoituksella näin jemmata... Joissakin piirongeissa kerrotaan olleen jopa salaluukkuja... Ihmeistä suurin, ettei paperi ollut lennähtänyt taivaan tuuliin  automatkalla! Olin niin onnellinen löydöstä, että ei tosikaan...

Emme olleet moisista  onnittelutauluista aikaisemmin kuulleetkaan, mutta nyt tämä  aiheeseen liittyvä kirja toikin niistä esiin enemmän tietoa. Kirja on koostettu Österbottningen-lehdessä 1992  olleen hakuilmoituksen pohjalta. Ilmoituksessa oli etsitty  lähiseudun vanhoja muistotauluja.  En muista ilmoitusta nähneeni ja tuskin olisin siihen sen kummemmin reagoinutkaan - eihän minulla silloin vielä ollut tietoa siipan suvun muistotaulusta...

Mutta koska suvun hääonnittelutaululla ei ollut mahdollisuutta päästä kuvattavaksi tähän kirjaan, niin esitellään se nyt tässä ja samalla muutama muukin Kokkolan seudulta oleva työ! Mutta oman työn esittelyn jätän tietysti sokeriksi pohjalle, ensin ne muut!

Kaksikielisestä kirjasta (wau - todellista vaivannäköä!) selviää, että muistotaulut olivat yleisiä Suomen rannikon maalaisväestön keskuudessa. Niitä on vain vähän tallella, mutta niitä oletetaan olleen aikoinaan lähes joka talossa. Kirjaan on kerätty yhteensä 63 taulua Kokkolasta ja lähiseudulta. Suurin osa tauluista on ruotsinkielisiä ja  vuoden 1840 jälkeiseltä ajalta.

Muistotauluja tehtiin sekä itse että myös tilattiin paikkakunnan maalareilta tai kirjoitustaitoisilta henkilöiltä. Näitä häätauluja annettiin tyypillisesti hääjuhlassa ja niitä tavattiin ripustaa hääsaliin esille. Tauluja kehystettiin usein ja säilytettiin arvokkaina muistoina.

Muistotaulut tehtiin yleensä valkoiselle paperille tussilla tai musteella kirjoitettuine teksteineen. Kirjoitusten ympärille maalattiin vesivärein kukkakuvioita tai niitä leikattiin myös paperista. Tyypillisiä aiheita olivat esim. kukkavaasit, runsaudensarvet, enkelit, kukkakranssit, ihmisaiheet, ruusut ja kurpitsat. Teksteinä tauluissa oli  lainauksia raamatusta sekä tervehdyksiä ja onnentoivotuksia.

Tämä alapuolella oleva taulu löytyy Kokkolan kotiseutumuseon kamarin seinältä. Kuva on otettu lasitaulusta joten se on kuvassa haaleampi kuin itse paikan päällä katsottuna.

Taulu on tehty hääparille Karl Karlsson Haukilax, s. 7.1.1852 ja Anna Brita Andersdotter Korpi (Heikkilä), s. 6.1.1851.Vihkimisajankohta ei käy taulun pitkästä tekstistä selville, mutta netistä löydän tiedon, että se olisi vuosi 1872.  Taulun on tekstin mukaan tehnyt morsiamen serkku Anna Greta Hannila.

Sukutiedostoja selailtuani paljastui, että tämä taulun  Anna Brita-morsian oli "oman tauluni" Maria-morsiamen serkku! No, eipä siis ihme, että taulu on löytänyt tiensä Kaarlelan kotiseutumuseoon, kerran se on siippani  suvun vanha sukutalo, täältä Korpilahden kylästä Kirkonmäelle aikoinaan siirretty.


Seuraava,  alapuolella oleva onnittelu on annettu vuonna 1875 hääparille Matts Karlsson Borg, s. 20.9.1850 Kaarlela  ja Maja Lisa Mattsdotter Heikkilä, s. 19.4.1856  Kaarlela. Kuvan antajana mainitaan äidin sisko  Maria Liisa Kaukå.

Sulhasen tiedetään olleen tilallinen Puntuksen tilalla Palonkylässä, Kaarlelassa. Kirkonkirjojen mukaan hän oli myös kunnanneuvoston puheenjohtaja  vuosina 1873-1882.



Ja eteenpäin... Kukkakuvioinen taulu alla on vuodelta 1878. Työn on lahjoittanut "brudgummens syster" eli sulhasen sisko Katarina Lovisa Johansdotter. Hääparin nimet ja patronyymit tiedetäään, mutta koska työssä ei ole mainittu muita nimiä, tarkempi tieto on saavuttamattomissa...
Sulhasen nimi on Lars Johan Johansson, morsiamen Maria Lowisa Henriksdotter.


Sinisävyinen kukkataulu on  vuodelta 1878. Taulun on lahjoittanut hääparille sulhasen sisko  Maria Mattsdotter Sväins. Sulhanen, Johan Mattsson Sweins-Svenfors on syntynyt 19.8.1855 Öjassa ja morsian Maria Hansdotter Tjäru 26.11.1853 Öjassa. Johan oli tilallinen Sweinsillä.


Ja vielä yksi työ kirjasta...
Työn on lahjoittanut morsiamen serkku Edla Sofia Hassis  vuonna 1867. Sulhanen Matts Bredskär oli syntynyt 25.10.1843 ja morsian Maria Lovisa Björndal 25.1.1850.


Ja sitten tähän "omaan", hyvin rakkaaseen tauluun. Nykyään se on kotonamme entisöidyn lipaston yllä. Aikani etsin siihen kirppareilta sopivia kehyksiä, mutten löytänyt. Niinpä tyydyin uusvanhaan. Vaihdan parempiin, kun joskus jossain tulee vastaan..

Tämä taulu on selvästi yksinkertaisemmin tehty, kuin monet kirjan häätauluista. Siksi oletan, että sen lahjoittaja saattaa aivan hyvin olla myös taulun tekijä. Kirjasta ei muutoinkaan löytynyt tyyliltään samankaltaista onnittelutaulua. Lisäksi tekstissä on tullut kirjoitusvirhe yhdessä sanassa ja sana on suloisesti viivattu yli...

Taulu on omistettu hääparille Matts Huchta ja Maria Elisabeth Prest. Työn on lahjoittanut morsiamen serkku Anna Kaisa hääonnitteluna vuonna 1856. Jep, jos siippani sukunimeä ei olisi aikojen saatossa vaihdeltu, olisin minäkin Huchta...

Matts oli syntynyt 03.02.1828 ja Maria puolestaan 03.05.1835.



Teksti taulussa on vaikeaselkoista vanhoista kirjainmuodoista johtuen. Lisäksi välimerkkien puuttuminen tekee tekstin lukemisesta enemmän kuin haasteellista.  

"Lyck önskan
Till detta beder wärda brude par.
Mats  Huchta och
Maria Elisabätid Bräst
Gom med waranan gamman träda i ett frittligt äctta förbund
år 1856
Gud välsigne detta hiertan bil de detta wänner band får i glädiän som i smärtan bugne döm med fader band bästa fatt i de mösans lön och ro
Blifve kärlek bygd och tro blis. We många blifvwe lugna deras oåf sfilda år bärn som deras hierta hägna träda frunt i deras spår endrägt frid och gtriftligt hopp bygge deras lopp läs dem gärre i din frus fan glädiens dag till möte gå tåligt lida för din fruftan då du läggär fårdet på för warandra som du böd wara ett i lif och död
gratulerar af en kär kusin
ANNA KAISA MD HA utus"


Kyseessä  oleva hääpari on siis jo edesmenneen appiukkoni isoisän vanhemmat. Perimätieto suvussa on tallentanut useamman tarinan etenkin tästä perheen emännästä - mutta niistä enemmän joskus muulloin...

Tässä kukkakuvitusta lähempää...Roosaa, sinistä ja vihreää...


Teksti on vaikeasti luettavaa, mutta kyllä siitä selvän saa, tosin ehjiä lauseita tekstistä ei ole nykypäivän tapaan helppo koostaa...


Tällainen on siis  yksi aarteistani. Olen niin tavattoman onnellinen, että se sattui kohdalleni juuri tällä tapaa!

LÄHTEET: Katarina Holm. Karleby Hembygdsförening r.f..Till detta hederwärda christeliga brudpar. Minnestavlor från Karlebynejden i norra svenska Österbotten. 1995.

lauantai 8. lokakuuta 2016

K.H.Rénlundin pihan naisveistos

Loppukesästä 2016 oikaisin KH Renlundin museoalueen pihan poikki. Kaunis neitonen kutsui puoleensa ja tutkimaan lähemmin, mitä hänellä oli asiaa...

Naisveistoksen nimi on "Syömään kutsuva nainen." Työn suunnittelijana on ollut pellolainen  v. 1985 syntynyt kuvanveistäjä Elina Korva. Korva on valmistunut Lahden ammattikorkeakoulun Taideinstituutista 2010.

Elina Korvan työt kumpuavat Lapin asukin   karusta taustasta. Töissä käsitellään pelkoja, yksinäisyyttä, tyhjyyttä ja lapsuutta.

Tämä Roosin pihan naisveistos on aikaisemmin ollut osana kahta erillistä Reijo Kelan ja työryhmän  suunnittelemaa taideperformanssia -  Jokinainen vuonna 2010 Tornionjoessa ja Juhannusmorsian vuonna 2012 Karesuvannossa.
Naisveistoksen iloisesta, liehuvahelmaisesta hameen suunnittelusta vastaavat Liisa Heikkilä-Palo ja Jouni Mustonen. Minule hameesta tulee mieleen kansallispuku ainakin kauempaa katsoen. Hameen ovat toteuttaneet Jouni Mustonen ja Tom Sundström. Hameen maalauksen ovat tehneet Susanne Svenfors-Puru ja Elina Vuorimies.




Kesäpäivänä auringon säteet kajastivat kauniisti veistoksen yllä.


lauantai 1. lokakuuta 2016

Kaarlelan kirkon pihan muistomerkki


Joskus käy niin, että kun ei etsi mitään, löytää...

Tätä muistomerkkiä en tiennyt etsiä. Itse asiassa harhauduin paikalle aivan sattumalta päätettyäni oikaista Kaarlelan kirkon viereisen nurmialueen poikki.Muistomerkki kätkeytyy hanhikkipensaiden katveeseen. Tekstistä on vaikeaa aurinkoisella ilmalla saada selvää.


Itse asiassa tekstiä oli mahdoton lukea. Näppäilin kuitenkin kuvia ja päätin palata paikalle myöhemmin tarkistamaan löydökseni.


Kun saavun paria viikkoa myöhemmin  uudestaan paikalle, teksti on aivan selkeää.

"Tällä paikalla oli suomalainen kirkko vuodesta 1649 Ison vihan aikaan asti.
På denna plats stod den finskakyrkan från 1649 till Stora ofreden.
Kaarlelan seurakunnat,
Karleby församlingar 1975."

Niin,  Isoviha oli  ajankohta Napuen taistelun jälkeen, vuosina 1713-1721.


En oikein osaa suhteuttaa tätä muistokiven sanomaa. Kaarlelan  nykyisen kirkon vanhimmat osat ovat peräisin 1460-luvulta.

Tiedetään myös, että paikalla on jo 1300-luvulla ollut jonkinlainen puukirkko. Siitä ei kuitenkaan tiedetä mainintaa enempää. Vanhinta asutusta lähistöllä on ollut jo 1200-luvulla. Sitä ennen paikalla lienee ollut merta...

Onko osa nykyistä kirkkoa ollut tässä muistokiven kohdalla ja purettu vai onko paikalla ollut kaksi kirkkoa? Nyt tarvitsisi tähän jonkun viisaamman tietoja...




Tässä alla olevassa kuvassa näkyy muistokivi pensasrykelmän keskellä. Pihlajat kehystävät marjoineen syyskuisena päivänä kauniisti.  Taustalla näkyy Kaarlelan keskiaikainen, valkea kivikirkko.