lauantai 19. elokuuta 2017

Kokkolan tulipalot, osa 2. Pienempiä tulipaloja

Edellisessä tulipalopostauksessa elettiin Kokkolan ensimmäistä suurpaloa 1600-luvulla. Se jäikin onneksi sen vuosisadan ainoaksi isommaksi tulituhoksi kaupungissamme. Mutta aikain kuluttua tuli uusia  tulituhoja.

Kokkolan porvareilla oli keskimääräistä suurempia viljelysmaita käytössään verrattuna monien muiden kaupunkien porvareihin. maanviljelijöillä oli tietysti käytössään myös riihiä viljan kuivaukseen. Tiedetään, että Kokkolassa kehkeytyikin ainakin kaksi tulipaloa, joiden alku oli riihissä. Nämä palot tapahtuivat peräkkäisinä vuosina 1666 ja 1667. Molemmissa tapauksissa riihet olivat päässeet kuumenemaan liikaa. Vuonna 1675  roihahti tulipalo liikkeelle eräästä pajasta.

asem1665.jpg

Kaupungin asemakaava vuodelta 1665. Kuva lainattu täältä.

Olavi Sundelin piikatyttö tyri melko lailla puolestaan vuonna 1695. Piikanen meni talon kellariin. Hän oli ajan tavan mukaan pistänyt palavan päreen suuhunsa,  kun kädet olivat täynnä kaikenlaista muuta kannettavaa. Päreen tehtävänä oli valaista hämärää reittiä. Päreitä käytettiin yleisesti valaisimina niin  tupa- kuin navetta-askareissakin. Tällaisella huolimattomalla tulenkäsittelyllä hän sai aikaiseksi tulipalon. Palossa vaurioitui kauppias Sundellin talon katto niin pahoin, että katto ja myös osa seinistä piti repiä alas. Piikatytön  alulle saattamaa tulipaloa pidettiin sen verran vaarallisena, että palon vuoksi "läpättiin" oikein suurella kellolla lyöntejä.

Yleensäkin palojen syttymissyinä tai riskitekijöinä olivat liian matalat tai huonosti rakennetut savupiiput tai niiden puuttuminen kokonaan. Tonteilla myös poltettiin tervaa ja pikeä ja taloissa oli käytössä suorahormisia leivinuuneja, jotka olivat paloturvallisuusriski kesällä etenkin tuulisella säällä. Myös kattopalojen vaara oli suuri.

Tuulen mukana saattoi lennellä kipinöitä tai palavia puunkappaleita  useampaan lähekkäin olevaan taloon. Tuhojen laajuus oli usein kiinni tuulen suunasta ja voimakkuudesta.

Kokkolassa tapahtui tulipaloja myös sotien vuoksi. Sodankäyntiinhän usein liitetään ns. poltetun maan taktiikka. Palonsuojelun kannalta sodanajan tulipaloissa on kokonaan erilainen problematiikka, koska yleensä on kysymys mitä suurimmassa määrin tahallisuudesta ja pyrkimyksestä aiheuttaa mahdollisimman suurta tuhoa. Tämän vuoksi sodissa myös valitaan ja kehitellään kulloinkin parhaiten sopivat tuhovälineet. Puukaupungeissa tulipalo sai nopeasti aikaan suurta tuhoa.

Isonvihan alettua 1714, poltti maan oma armeija  kaikki kaupunkimme satamassa olleet laivat. Tämän lisäksi armeija poltti myös Ryövärinkarin pikiruukin sekä Suntin varren ranta-aitat ja kruununmakasiinin. Muutoinkin julman Isovihan aikana kaupunki joutui isojen hävitysten kohteeksi ja  suurin osa tonteista oli autiona. Monet rakennukset oli joko siirretty venäläisten leiriin, tuhottu tai käytetty polttopuuna. Tulliaitakin ja tonttien väliset aidat  oli poltettu, koska  miehittäjät kylmissään polttivat kaiken, minkä irti saivat. Paikalliset avotakkaiset tuvat olivat heille kylmiä.

Pikkuvihan aika ei ollut Kokkolassa yhtä hurja, mutta tämän sodan aikana 1742 sattui suuri tulipalo, josta enemmän seuraavan osan yhteydessä!


LÄHTEET:

Risto Suikkari. Paloturvallisuus ja kaupunkipalot Suomen puukaupungeissa - historiasta nykypäivään. Lisensiaattityö. Oulun yliopisto 2007. [http://jultika.oulu.fi/files/isbn9789514286995.pdf] Luettu 13.7.2017. 

Annikki Wiirilinna. Kuusi kertaa on Kokkolassa riehunut suuri tulipalo. Keskipohjanmaa 8.6.1970. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/kuusi_kertaa_on_kokkolassa_riehunut_suuri_tulipalo/] Luettu 7.5.2017.


lauantai 12. elokuuta 2017

Kesä säilötty!

Alkaa olla lomakesä ohi. Koulussa olen ollut jo pari päivää valmisteluhommissa ja maanantaina saapuvat sitten oppilaatkin. Kiva aloittaa uusi lukuvuosi. Ihana, ihana, ihana palata töihin ja saada kunnon päivärytmi ja vipinää päiviin!

Vaikkei kesä kuuma ole ollutkaan, minulla on ollut hyvä kesä. Edellisen kesän vastapainona kesä, johon ei ole mahtunut isoja harmeja. Voiko parempaa edes toivoa. Reissuunkin päästiin tänä vuonna useamman kerran - viime vuonnahan ei päästy juuri kotipihaa pidemmälle...


Yllä: Kroatian Tucepi ja Adrianmeri. 

Kroatia -  kaunis, puhdas maa. Lomalla lämpöä riitti yli + 30 koko ajan, joten tukalaa kuumuuttakin tuli annos. Keräilin rannalta kauniita, sileäksi hioutuneita kiviä ja  hankin myös isoja, upeita simpukoita.  Asettelin  niitä  eilen luokkani ikkunalaudalle. Kiva katsoa, kuka oppilaista biongaa ne ekana:)

Omalla autolla fiilisteltiin  pitkin Norjaa. Ajoimme hurjat 3000 km. Pidän norjalaisista. Pidän myös heidän kauniista maastaan. 


Yllä: Näkymä Norjassa Preikestolenin päältä vuonoon.

Loppukesän must- juttuihin kuuluu tietysti muikun pyynti. Oli varmasti kesän aurinkoisin päivä, kun viimeksi muikkuverkot laskimme ja seuraavana aamuna lähdimme niitä kokemaan. Useampi sata muikkua oli käynyt verkkoihin. Kalaa oli sen  verran paljon, että katsoimme parhaaksi nostella verkot veneen pohjalle kaloineen päivineen. Ajoimme sitten Poroluodon rantamille ja ankkuroimme veneemme useiksi tunneiksi. Siippa irrotti kalat verkoista ja minä perkasin ne saman tien. 


Loman lopuksi ajelutin vanhempia äitini synnyinseudulla. Sinne on sen verran matkaa, ettei ole tullut käytyä moneen vuoteen. Sukulaisia on elossa siellä enää harmillisen vähän. Muutoinkin pieni maaseutukylä on lähes autoitunut. Ensin lähti kyläkoulu, sitten kauppa. Nuori polvi häipyi jo 70-luvulla Ruotsiin. Kylässä asuvista suurin osa on vanhuksia. Reissu oli tärkeä vanhemmilleni ja itsekin halusin nähdä seudun, joka lapsuudessani oli minulle kovin rakas.

Yllä: Äidinäitini lapsuuskoti. Isovanhempiani en valitettavasti  koskaan tavannut, mutta  onneksi suku on pitänyt upean maalaistalon hyvässä kunnossa ja  vaalinut suvun vanhoja aarteita huolella. 

Pääsin myös fiilistelemään entiselle kesämökillemme. Vanhempani möivät sen jo kauan sitten pois. Tähän paikkaan yhdistän nuoruuden kesäni. Aivan parasta olivat onkireissut saunan lämpeämistä odotellessa sekä radion kuuntelu siipan kanssa öisin kesäöitä valvoessa:. Pekka Saurin hulvatonta yöradiota kuunnellessa vierähti yö jos toinenkin. :))) Menin kuulkaas muuten myös  kihloihin liki 30 v sitten taustalla näkyvän lammen  rannalla,..


Mutta on tässä ihan konkreettisestikin säilötty kesää tulevaa talvea varten. Vanhempani ovat aina olleet kovia keräämään marjoja. Nyt he eivät enää itse  voi marjoja poimia, mutta säilömisestä ei ole silti  luovuttu.  Tänä vuonna marjojen kanssa puuhastelu vain on tapahtunut myöhemmin kuin tavallisesti kylmän kesän vuoksi. 

Äidin mansikkamehua parempaa en tiedä. Joskus yritin tehdä sitä itsekin, mutta ei se samalta maistunut. Niinpä nykyään ostan marjat ja kannan ne suosista vanhemmilleni. Olen panostanut enemmän tähän valmistamisprosessin alustamiseen, sillä huolehdin vanhemmilleni kaiken asiaan liittyvään mehumaijasta, pulloista ja sokereista lähtien. Todellista ulkoistamista.


Ensin marjat mehumaijaan, sokeria vähän kyytipojaksi. 


Ihana hetki se, kun pian ensimmäiset mehunorot  tirisevät ämpäriin...


Valmis mehu sitten kattilaan ja taas sokeria. Tällä kertaa reippaanlaisesti.


Äiti on tarkka säilömiensä marjojen  säilymisen suhteen. Mehuun mukaan Atamonia ja lasipullot kuumennetaan aina uunissa. Hyvin säilyy sitten mehut!



Tämä on se  yksi kesän kuningashetkistä, kun kuljetan valmiit mehupullot omaan pieneen  kellariini. Kuulostaa varmaan hassulta, mutta minulla on valtava tunneside noihin mehupulloihin. Tähän asti pulloissa on ollut aina etiketti, jonka isäni on kirjoittanut.  Se on ollut traditio niin kauan kuin muistan. Tämä kesä oli ensimmäinen, kun hän ei enää siihen kyennyt. Äiti kertoi "mutta teippirullasta halusi vielä itse leikata palat valmiiksi." No aavistin tämän jo vuosia sitten ja varauduin. Niinpä olen tallettanut muistikirjaani isän etikettejä eri vuosilta. Ei uskoisi kuinka paljon tunnetta voi muutamaan maalarinteipinpalaan mahtua!



sunnuntai 6. elokuuta 2017

Maria Åkerblomin toiminta ja åkerblomilaisuus Kokkolassa

Maria Åkerblom - tuo nimi herättää vielä nykyihmisissäkin jännää kohahdusta, Maria (1898-1981) oli eräs Suomen rikoshistorian erikoisimmista ja ristiriitaisimmista tyypeistä. Åkerblom tuli alun perin tunnetuksi unissasaarnaajana.

(Ida) Maria syntyi 14.9.1898 Snappertunassa ja hän oli lähtöisin köyhästä mäkitupalaisperheestä. Hänen äidin suvun puolella tiedetään olleen "sielullisia sairauksia." Myös vanhempien uskonnolliset näkemykset olivat keskenään vahvassa ristiriidassa.

Jo lapsena Maria oleskeli varakkaissa perheissä jonkinlaisena kasvattilapsena ja palvelijattarena sekä enonsa luona, jossa pääsi tekemisiin myös hevosten kanssa. Hänen oleskelunsa kaatui usein konfliteihin. Naapurusto ja talonväki totesivat myöhemmin olleensa tekemisissä erittäin häijyn ja valheellisen ihmisen kanssa. On myös kerrottu, että Maria oli hyvin voimakastahtoinen sekä huomionhakuinen.

Merkittävimmäksi palveluspaikaksi Marialle muodostui Erik Liljestrandin koti, jossa Maria toimi puolen vuoden ajan navettapiikana. Perheen Bertha-tytär antoi Marialle opetusta ja Maria on kuvaillut kasvattiaikaansa näin lämpöisesti: "Se oli ihaninta aikaa mitä elämässäni on ollut. En unohda koskaan miten rouva Liljestrand sanoi: lapseni, tai: pikku-tyttöni - vaikka minä en ollutkaan hänen lapsensa."

Pian Maria kuitenkin sairastui ja oli pakotettu palaamaan kotimökkiinsä. Äitinsä luuli jo hänen kuolevan ja kutsui sairasvuoteen ääreen naapureita. Marian kerrotaan vaipuneen horrokseen 22.2.1917 ja pitäneen tässä yhteydessä ensimmäisen unissasaarnansa. Saarnoja seurasi monena iltana peräkkäin ja Maria vietiin myös Helsinkiin samana vuonna perheineen ja palvelijoineen. saarnaamaan tuttavaperheen asuntoon.

Marian saarnoihin sisältyi profetoimista. Marian kerrotaan puhuneen suuresta ajasta, jolloin suuret joukot kantavat punaisia lippuja ja merkkejä, ja ilmassa on kuulia - ikään kuin rakeita sataisi, ja on vaikeaa ostaa ruokaa.

Marian ensimmäiset julkiset esiintymiset olivat Helsingin seudulla. Erääseen tilaisuuteen tuli vaimonsa mukana myös metsänhoitaja Eino Wartiovaara, joka aluksi suhtautui ilmiöön hyvin kielteisesti. Mutta kävikin niin, että Eino joutui Marian saarnojen lumoihin ja tilaisuuksia pidettiin pian myös hänen kodissaan. Maria sai horroksessa ollessan tiedon korkeammilta voimilta , että hänen tuli muuttaa Wartiovaaran kotiin ja perheen tuli ottaa hänet kasvattilapsekseen. Ja näin myös tapahtui. Tietysti kasvatti-isä hankki Marialle myös 100 000 markkaa maksaneen anglo-arabialaisen hevosen, koska Maria kertoi saaneensa käskyn ylhäältä.

Alussa Maria oli papiston suosiossa ja sai luvan saarnata kirkoissa. Kuulijoita saapui pitkienkin matkojen takaa, eivätkä kaikki mahtuneet sisälle tiloihin. Åkerblom teki puhuessaan käsillään aaltomaisia liikkeitä ja hänen äänensä kuului olleen kaunis ja sanansa liikuttavia. Åkerblom saarnasi useissa kaupungeissa mutta siinä missä Uudenmaan papit suhtautuivat Mariaan myötäillen, vastustivat Kokkolan maaseurakunnan ja Teerijärven papit häntä jyrkästi. Siksi Maria alkoikin saarnata kirkkoa ja sen pappeja vastaan, kääntyi sisäänpäin ja radikalisoitui. Kokkolan maaseurakunnan kirkkoherra piti Mariaa suurimpana uskonnollisena skandaalina, johon oli törmännyt...

Mutta miten Maria sitten liittyy Kokkolaan? Kaarlelan seudun Nuorten Kristillinen Yhdistys kutsui hänet 1918 kuukausiksi Kokkolan seudulle. Jo seuraavana vuonna Maria palasi tänne perheineen ja palvelijoineen. Koko Wartiovaaran perhe muutti Marian mukana Kokkolaan. Maria esiintyi ympäristön ruotsinkielisissä seurakunnissa ja Hakalahden rukoushuoneella. Sanan kuulijoita oli paljon. Maria jätti vähitellen sängyn saarnatilaisuuksistaan pois ja esiintyi yleisön edessä vaipuen välillä horrokseen taaksepäin kaatuen niin, että parin miehen täytyi olla hänen avustajanaan. Puheet lienevät olleet vaikuttavia, sillä ne saattoivat kestää 2-3 tuntiakin. Kerrotaan, että kuulijat saattoivat menettää jopa ajantajunsa.

Marian tiedetään saarnanneen Kaarlelan kirkossa saarnastuolista ainakin kerran. Mutta pian kirkkoesiintyminen kiellettiin häneltä ja hän siirtyi Hakalahden rukoushuoneelle.

Nuori Maria pukeutui nilkkaan saakka pitkään leninkiin ja hän kulki pitkät hiukset auki hulmuten. Kokkolalaisille oli tuttu näky nähdä Maria ratsastamassa naisten satulassa valkoinen hame hulmuten tukka auki. Myöhemmin hänen kerrotaan ratsastaneen oikeassa ratsastuspuvussa ja saappaissa anglo-arabialaisella hevosellaan. Jos Mariaa ei väistänyt, saattoi hän kylmän viileästi sivaltaa edessä olevaa ratsupiiskallaan.

Etenkin kokkolanseudun ruotsinkieleiset hurmaantuivat Mariaan. Siippa kertoi, että myös hänen sukulaisistaan suurin osa haksahti mukaan Marian kelkkaan. Osa suvusta - siipan isoäidin serkkuja - muuttikin tilanteen kärjistyttyä Kokkolassa Marian mukana myöhemmin pääkaupunkiseudulle ja sinne kuuluvat jääneen,. Siippa hieman ylpeänä muistaa aina mainita, että "Uppi", hänen isänäidin isä oli sukuhaarassaan ainoita, joka jääräpäisesti kieltäytyi kääntymästä Marian oppeihin...

                        
Yllä: kansikuva Gustav Björkstrandin kirjasta: Maria Åkerblom. Elämän ja kuoleman lähettiläs
Pian alettiin rakentaa omaa taloa - johon hirret luonnollisesti saatiin lahjoituksina kannattajien metsistä, mutta jostakin syystä ne hakattiin sieltä öisin... Talosta tuli kaupungin keskustaan valmistuttuaan 2-kerroksinen rakennus, joka sisälsi 19 huonetta. Paikkakuntalaiset antoivat sille nimen Marian palatsi tai Tervapalatsi, koska sen seinät aluksi tervattiin. Hengellinen liike sai nimekseen åkerblomilaisuus. 



Mutta sitten alkoivat ongelmat. Mariaa syytettiin erään 14-vuotiaan tallipojan pahoinpitelystä sekä takaa-ajajien ampumisesta. Åkerblomilaiset jäsenet tietysti todistivat Marian syyttömyyttä.
            
Yllä: Kokkola-lehdessä 3.1.1920 ollut artikkeli tallipojan pahoinpitelystä otsikolla "Kiihkouskonnollista kidutuskasvatusta." Lehtijuttu päättyy lauseeseen "Sietäisi nämä paljon pahennusta aikaansaaneet uskonkiihkoilijat jo passittaa täältä omille kotipuolilleen vaikkapa kruunun kyydillä, elleivät muuten lähde."


Myös maamme luterilaisen kirkon ylin johto kiinnitti vuonna 1919 tarkastusmatkallaan huomiota lahkon toimintaan. Marian kerrotaan kuunnelleen arkkipiispa Gustav Johanssonin nuhteet kirkon etupenkissä kannattajineen istuen. Johansson totesi Marialle, että niin nuoren naisen oli sopimatonta johtaa yöllisiä kokouksia, joihin enimmäkseen kokoontui nuoria miehiä. Tilaisuuden jälkeen arkkipiispalla oli pitkä kahdenkeskinen keskustelu Marian kanssa.

Mariasta kehiteltiin myös laulunräpsyjä, kuten:


"Maria Åkerblommi, se vasta oli veikeä mummi, kun se Kokkolan putkasta loikki, niin Hämehessä tie meni poikki."


tai:

"Oottakos kuulunna kummia, tuota Maaria Ookerblummia
Kun on narrattu vanhoja akkoja ja varastettu kangaspakkoja..."

ja:

"Se Maria Åkerblommi
se oli vasta veikeä mummi
kun se poliisia narraili
ja voi voi kun se harhaili.

Se Kokkolan putkasta luikki
mutta Helsingissä tie meni poikki.

Toivolassa tavattiin
siellä kiinni napattiin,
mutta Maria se lauleli vaan:
Kyllä kyllä tässä selvitään
hissun kissun keino keksitään
vuosi pari lusitaan
sitten taasen karataan
kyllä tästä selvitään."

Myös Wartiovaarojen perhe-elämä kiepsahti kaaokseen. Eikä mikään ihme, kun perheen kasvattitytär vaati päästä mm. nukkumaan vanhempiensa kanssa samaan makuuhuoneeseen Rouva Wartiovaara pakeni lopulta palatsista ja yritti saada miehensä holhouksen alaiseksi, koska mies törsäsi perheen rahat Mariaan. Hanke ei kuitenkaan onnistunut ja rouva palasi takaisin kotiinsa ilmeisesti taloudellisista syistä. Kotiin, jossa viettikin seuraavat seitsemän vuotta ankarasti vartioituna saamatta tavata edes lapsiaan. Rouva Wartiovaara onnistuni pakenemaan rakennuksesta lopulta vasta vuonna 1927, kun tilanne oli jo ohi ja rouvan hermot riekaleina.

Marian toiminta oli hyvin suunniteltua. Hän oli jakanut kannattajansa salaseurojen tapaan sisäkkäisiin piireihin. Uloimmissa piireissä olevat saattoivat vain hitaasti, askel kerrallaan, edetä sisempiin piireihin. Sisärenkaassa oli ainoastaan noin kymmenen jäsentä, jotka tottelivat Mariaa sokeasti ja olivat valalla vannoen, kuolemankin uhalla sitoutuneet olemaan mitään ilmaisematta.

Maria sai sopan aikaiseksi myös kotikylässäni - täällä Korpilahdenkylässä. Maria oli syksyllä 1922 ajanut hevosellaan Räbbin talon luota Korpilahdentielle mukanaan kaksi isoa koiraa. Hevosellaan Korpilahdennevan elopellolta pois ajellut Frans Honga otti maasta muutamia kiviä, jotta voisi hätistellä koirat loitommalle hevosestaan, joka pelkäsi jo ennentään koiria tultuaan aikaisemmin koiran puremaksi. Kävikin niin, että toinen koirista juoksi hevosen perään ja Honga heitti koiraa kivellä. Maria kimmastui tästä ja lähti takaa-ajoon. Hevoskärryt kiilasicvat vuoronperään toisiaan, mutta suurempaa vahinkoa ei sattunut. Sitten Maria pysähtyi ja hetken kuluttua ampui pistoolillaan Hongaa. Honga ei asiasta meteliä nostanut,mutta nimismies Weneliukselle lähetettiin asiasta nimetön kirje, jossa kauhisteltiin, ettei sovi pyssyn kanssa tiellä kulkea ja että asia on selvitettävä,. Asiasta tuli oikeusjuttu, jossa Marian hankkimat kaksikymmentä todistajaa vannoivatkin Hångan ampuneen Mariaa!




Valheella on kuitenkin lyhyet jäljet. Ilmeni nimittäin, että todistajat eivät olleetkaan olleet tapahtumahetkellä Korpilahdessa marjoja poimimassa, kuten väittivät, vaan kymmenien kilometrien päässä paikalta,. Niinpä asia muuttuikin oikeudenkäynniksi väärästä valasta. Marian henkinen painostus todistajia kohtaan on ollut ilmeisen kovaa, sillä painostaessaan palvelusväkeä ja todistajiaan, Maria tuli pahoinpidelleeksi Anna-nimisen palvelustyttönsä.

Oikeusjuttua väärästä valasta jatkettiin vielä seuraavana vuonna. Marian todistajat häipyivät kuitenkin vähin äänin Kokkolasta. Oikeuden päätöksellä väärään valaan syyllisiä tuomittiin vankeuteen, mutta päähenkilöt olivat jo kaukana Kokkolasta. Kokkolasta lähti kaikkiaan 220 henkilöä pakomatkalle. Heidän kerrotaan mennessään muuttaneen maatilojaan rahaksi, koska lahko tarvitsi rahaa...Esimerkiksi Helsingin Seurasaarentien varrella oleva Toivola hankittiin näillä rahoilla.

Kokkolan raastupaan tuotu asia sai suuren oikeusjutun piirteitä, sillä vankeja tuotiin paikalle Vaasan lääninvankilasta. Kokkolan asemalla oli vastassa ylväästi lahkolaisten torvisoittokunta. Aamuisin, kun syytettyjä kuljetettiin käräjäpaikalle, oli paikalla tervehdyksensä tuomassa taas torvisoittokunta ja kulkue kantaen taulua, jossa oli teksti:

"Rakastamme toisiamme. Jumala on rakkaus."

Lahkolaiset selittivät oikeudenkäyntejä siten, että tässä maailmassa oli aina Herran omia ahdistettu ja vainottu ja että niin tapahtui nytkin.

Marian vaikeudet jatkuivat: Helsingissä hänet vangittiin myymälävarkauksista syytettynä, mutta toimitettiin pian "raivohulluna" Kammion mielisairaalaan. Hän pakeni sieltä ja onnistui piileskelemään puoli vuotta Toivolassa. Toivolan kerrotaan olleen täynnä piilopaikkoja.

Tapahtumat saivat aina vain hurjempia piirteitä. Oikeusjutussa ollutta syyttäjää, nimismies Weneliusta ammuttiin Kokkolassa ja hän loukkaantui hengenvaarallisesti. Tästä tapahtumasta on tulossa erillinen blogijuttu...

Metsänhoitaja Wartiovaara pidätettin ja tuotiin Kokkolaan vangittuna lopulta vuonna 1927. Myös Maria oli tarkoitus tuoda paikalle pääsyytettynä. Maria kuitenkin hyppäsi aamuhämärissä häntä kuljettaneen junan vessan ikkunasta lumiseen metsään! Marian kerrotaan olleen pakkasaamussa ohuissa sukissa ja ilman päällysvaatteita. Eräs metsänvartija löysi Marian vasta illan pimetessä kuuseen piiloutuneena.

Maria onnistui pakenemaan vielä toistamiseen, kun oikeudenkäynti pitkittyi. Silloin Maria karkasi raatihuoneen kellarin sellistä pienestä ikkunasta Toivolan huvilaan.

Yllä: Villa Toivola. Kuva lainattu täältä.

Vuonna 1927 Maria ja Eino Wartiovaara lopulta tuomittiin yllytyksestä murhaan ja väärään valaan viideksitoista vuodeksi kuritushuoneeseen. Vaasan Hovioikeus alensi Wartiovaaran tuomion 12 vuoteen ja Marian 13 vuoteen. Vankilasta vapautuessaaan Marian edellytettiin lupaavan, ettei hän enää harjoita julkista uskonnollista toimintaa. Kun tuomio oli kärsitty, Maria palasi Meilahteen villa Toivolaan, jossa hän harrasti koirankasvatusta ja ryhtyi kauppiaaksi parkettiliikkeeseen . Ei tosin hirmuisesti yllätä tieto, että parkettiliikkeen Maria otti kieroin konstein haltuunsa kannattajiltaan. Kerrotaan Marian pitäneen myös sikatarhaa. Maria antoi ulospäin itsestään menestyvän kuvan tuomioiden jälkeen, mutta tosiasiassa Maria käytti alkoholia ja huumeita.

Kun Åkerblom ja Wartiovaara istuivat tuomioitaan, tapahtui Helsinkiin muuttaneiden kannattajien keskuudessa murros. Suurin osa heistä sanoutui julkisesti irti toiminnasta ja johtajistaan vuonna 1933. Kannattajat liittyivät Helsingin ruotsinkielisiin seurakuntiin ja toimivat jälkeläisineen niissä aktiivisesti.

Marialla kerrotaan olleen myös valtava vaikutus eläimiin. Hänellä oli kennel, jonka Tanskandogit olivat hyvin koulutettuja. Maine kiiri ja kun Korkeasaaren eläintarhassa jäi orvoiksi kaksi leijonaa, ne sijoitetiin Marialle. Leijoinat kasvoivat Marian hoivissa, kunnes toinen niistä puolustautui luullessaan, että sivullinen uhkaa Mariaa. Leijonat tapettiin ja Maria täytätti leijonat ja säilytti niitä kotonaan...

                                   
Viimeinen leposija - Ida Maria Åkerblom

Maria Åkeblom kuoli 25.2.1981 ja hänet on haudattu Honkanummen hautausmaalle Vantaalle. Marian kuoleman jälkeen Toivolan huvila muutettiin asuinhuoneistoja sisältäväksi pienkerrostaloksi.

LÄHTEET:

Kokkola.fi. Unissasaarnaaja Maria Åkerblom. [http://www.kokkola.fi/meresta_noussut_kaupunki/itsenaisyyden_aika/itsenaisyyden_ajan_alkutaival/unissasaarnaaja_maria_akerblom/fi_FI/unissasaarnaaja_maria_akerblom/] Luettu 10.7.2017.

Kokkola.fi. Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla IV. keskipohjanmaa 7.4.1968. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/akerblomilaisuus4/] Luettu 11.7.2017.



Kokkola.fi. Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla V. Keskipohjanmaa 12.4.1968. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/akerblomilaisuus5/] Luettu 11.7.2017.

Kokkola.fi. Mikä nainen oli Maria Åkerblom? [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/mika-nainen-oli-maria-akerblom/] Luettu 1.6.2017.

Kokkolan kaupunki. Wiirilinna. Åkerblomilaisuus - 1920-luvun lahkoliike Kokkolan seudulla II. Keskipohjanmaa 18.3.1968. [http://www.kokkola.fi/palvelut/kirjasto/kotiseutuaineisto/wiirilinna/fi_FI/akerblomilaisuus2/] Luettu 10.7.2017.

Loffe.net. Maria åkerblomin valtakunta. [http://www.loffe.net/maria-erblom-mainmenu-68/1353-maria-erblomin-valtakunta] Luettu 10.7.2017.

Rauhan tervehdys. Seurakuntalehti. Naisia herätysliikkeiden johdossa. Maria Åkerblom - jyrkkä julistaja. [http://www.rauhantervehdys.fi/cgi-bin/linnea.pl?document=00011313] Luettu 10.7.2017.

Studio 55.fi. Tämä suomalaisnainen ei pelännyt - otti kotiinsa asumaan kaksi leijonaa! [https://www.studio55.fi/tastapuhutaan/article/tama-suomalaisnainen-ei-pelannyt-otti-kotiinsa-asumaan-kaksi-leijonaa/127308] Luettu 10.7.2017.


Wikipedia. Maria Åkerblom. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Maria_%C3%85kerblom] Luettu 10.7.2017.

Yle . Elävä arkisto. Rikostarinoita historiasta: Unisaarnaaja. [http://yle.fi/aihe/artikkeli/2009/03/04/rikostarinoita-historiasta-unisaarnaaja] Luettu 1.6.2017.

maanantai 31. heinäkuuta 2017

Lohtajalla kirkko-oopperassa



Kenties kesän kauneimman illan päätteeksi suuntasin auton keulan kohti Lohtajaa. Siellä oli Lohtajan kirkkomusiikkiviikkojen pääesitys; jo perjantaina kantaesityksen saanut kirkko-ooppera "Kolme kirjettä Laestadiukselle." Esityksessä oli kuvauskielto, joten ei kuvia tällä kertaa itse esityksestä. 

Kauniista säästä huolimatta yllättävän monen askeleet suuntatuivat lauantai-iltana kirkkoon, sillä esitys oli lähestulkoon loppuunmyyty. Vain muutama hajapaikka takarivissä viipyili ilman istujaa. 

Voidakseen seurata oopperan tapahtumia, on tietysti hyvä tietää lestadiolaisuuden taustaa. Onhan niin, että tosi moni olettaa tietävänsä tästä uskonlahkosta enemmän kuin oikeasti tietääkään. Aika monen tieto ainakin oman kokemukseni mukaan rajoittuu yleisesti tunnettuihin kliseisiin. Ooppera ei suoranaisesti ota kantaa teologisiin kysymyksiin, vaan antaa sen tehtävän kuulijalle itselleen. Mielestäni se on hyvä ratkaisu, koska oma usko on hyvin henkilökohtainen asia. 

Oma kosketuspintani lestadiolaisuuteen lienee keskivertoa vahvempi. Minulla on lapsuudesta lähtien ollut sekä sukulais-. että  ystäväpiirissä jokusia läheisiä ystäviä, joiden perhetausta on lestadiolaisuus. Heidän kauttaan yhteisön normit ovat tulleet tutuiksi. Muistanpa itsekin pikkutyttönä istuneen mummoni kanssa seuroissa (mummoni oli hyvin avarakatseinen, mutta kävi isoimmissa seuroissa sanan kuulossa) ja ihmetelleeni, kuinka kanttori soitti virsiä kauniisti... Se oli minulle silloin mieleenjäävä kokemus, en ollut koskaan aikaisemmin kuullut kenenkään soittavan urkuja ja sitten istuinkin eturivissä  jalkojani heilutellen ja näin kuinka hän soitti...... enkä osannut kyseenalaistaa tilaisuutta.  Myös vanhat amerikansukulaiset ovat edelleen vankasti vanhoillislestadiolaisia! Usko on kulkenut mantereelta toiselle äidinmaidossa. Vaikka suvun nuoret eivät enää puhu suomea, on vakaumus sama kuin kolme sukupolvea sitten Amerikkaan lähteneillä.  Oikeastaan hyvin mielenkiintoista.

Muistan elävästi, kun nuorena menin erään ystäväni kotiin. Perheessä oli 15 lasta. Ruoka-aikaan pöytään nostettiin melkoisen iso kattila. Ihailin sitä tyyneyttä ja rauhaa, joka isossa perheessä suuresta lapsimäärästä huolimatta oli. Jokainen tiesi paikkansa. Ystäväni oli aina siististi pukeutunut. Kotona oli siistiä. Ihailin ystäväni kirjallista lahjakkuutta ja usein mietin, johtuiko se siitä, että hänen kotonaan luettiin paljon ja kuunneltiin radiota. En tiedä. Ihailin myös ystäväni lojaalia tapaa olla sen kummemmin puhumatta taustastaan. Vakaumuksensa hän siitä huolimatta piti, eikä kyseenalaistanut ystävien erilaisia valintoja. Varmasti joku lukija nyt miettii, perustiko ystäväni ison perheen. Ehei. Ystäväni - melkoinen maailmankansalainen muuten - opiskeli kaksi yliopistotutkintoa (joista toisen jopa taidealalta) ja reissasi yksin ympäri maailmaa itseään avartaen. En tiedä, oliko ystäväni tietoinen valinta, että hän avoitui vasta kuta kuinkin nelikymppisenä uskonveljen (ja jopa erivärisen sellaisen)  kanssa ja ennätti saada kaksi lasta. Muistan, kuinka ystäväni kertoi "Vähän pelkäsin ensi käyntiä kotona...hyväksyisiköhän isä...mutta heistä tulikin heti maailman parhaimmat ystävät!" Vakaumus on kuitenkin edelleen vahva ja arvostan hänen oman tiensä löytämistä ja kulkemista kovasti. Ennen kaikkea muutoinkin arvostan avarakatseisuutta - puolin ja toisin. 

Lars Levi Lestadius (1800-1861) syntyi Ruotsissa köyhään uusperheeseen, jossa isä oli pappissuvun kasvatti ja alkoholisti. Äiti puolestaan oli saamelainen. Perhettä elätti käytännössä Larsin velipuoli, Carl Erik. Suomen kieltä Lars oppi vasta aikuisena muutettuaan papin työn perässä Kaaresuvantoon ja Pajalaan. Ruotsin ja suomen lisäksi Lestadius osasi lapin murteita, saamea, ranskaa ja latinaa sekä jonkin verran kreikkaa, saksaa ja hepreaa.


Lestadius oli oikeastaan monilahjakkuus. Lukion jälkeen Lars kirjottautui Uppsalan yliopistoon ja luki alusta asti rinnakkain sekä teologiaa että kasvitiedettä. Tunteepa Lestadius myös lempinimen Lapin Linne. Lestadius keräsi elämänsä aikana kymmeniätuhansia kasveja ja näistä hän sai kolmisenkymmentä nimiinsä, koska löysi ne ensimmäisenä. Peltsa-tunturilta Lestadius löysi mm. unikon, joka nimettiin peltsanunikoksi (latinaksi "Papaver laestadianum" ) löytäjänsä mukaan.

Pappisuran, herätysjohtajan ja kasvitieteilijän lisäksi Lars tunnetaan myös muinaisuskon tutkijana sekä Ranskan kunnialegioonan ritarina. Lars avioitui lapsuuden leikkitoverin, Brita Carina Alstadiuksen kanssa ja perheeseen syntyi kaikkiaan 15 lasta. 

Lestadius alkoi julistaa sanaa varsinaisesti vasta myöhemmällä iällään. Vaikuttaviin tapauksiin kuului "Lapin Marian" ´kohtaminen erään saarnan jälkeen, joka mullisti täysin Lestadiuksen hengellisen elämän. Jo nuoruusvuosina hän oli tuntenut kuoleman pelkoa, mikä kärjistyi perheen Levi-pojan kuoltua. Kerrotaan, että lapsensa kuolinvuoteella Lars pohti, että lapsi pääsi varmasti taivaaseen, mutta kuinka kävisikään hänelle itselleen. 

Oopperan Lestadiuksesta on säveltänyt Jyrki Linjama ja teos on osa Suomi 100-juhlavuoden tapahtumia sekä Lohtajan kirkkomusiikkijuhlien pääteos. Pääroolissa Lestadiuksena esiintyi baritoni Esa Ruuttunen, jolta oli tullut myös ehdotelma tämän oopperan tekemiseksi. Mezzosopraano Laura Mäkitalo edusti oopperassa kaikkia naisrooleja - useimmiten piilossa katsojalta pelkkänä äänenä. Hänen roolejaan olivat enkeli, viisas sananviejä, Sofia, kolme naista kirjeiden takana sekä Lestadiuksen äiti ja vaimo. Lisäksi esityksessä oli kolme suloista pikkutyttöä, jotka hoitivat roolinsa kirjeidentuojina upeasti ja pitkällä pinnalla ilmeenkään värähtämättä. Lapset toivat esitykseen elävyyttä jo pelkästään astumalla näyttämölle hiukset kauniisti letitettyinä ja pelkistetyn kauniissa mekoissaan. 

Oopperan orkesterina toimi vuonna 1978 perustettu kamariorkesteri Soli Deo Gloria Juhani Lamminmäen johdolla. Soittajat ovat ammattimuusikoita ja musiikinopiskelijoita eri puolilta Suomea. Oopperassa tosin edustettuna oli ainoastaan kuusihenkinen kokoonpano. Oopperan ohjauksesta vastasi Michael Baran.

                               

Ruuttunen sopi sekä olemukseltaan että ääneltään oivallisesti Lestadiuksen rooliin. Hänellä lienee myös paljon tietoa teologian opintojen ja pappisuran vuoksi lestadiolaisuudesta, joten uskon tämän tuoneen syvyyttä ja laajaa kosketuspintaa aiheeseen. Hän eli oopperassa roolinsa hyvin vahvasti. Myös valaistus tuki hienosti pääosan esitystä.

Oopperan keskeinen juoni kulkee niin, että muutama minuutti ennen kuolemaansa  eräänlaisessa uninäyssä, Lestadius  saa tulevaisuudesta kolme kirjettä kolmelta nykynaiselta - Ailalta, Liisalta ja Maijalta,  joiden avulla ja kautta hän käy läpi omaa elämäänsä. Kirjeet  nykyajasta ja Lestadiuksen elämä tuntuvat muodostavan hyvin voimakkaan kontrastin.

Moni yhdistää Lestadiolaisuuteen erityisesti vanhoillisuuden. Siksi olikin kiinnostavaa, kun Lars tuotiin esiin  kauniilla, vahvoilla asioilla. Lestadiuksen into kohtaa  vastaparina nykylestadiolaisuuden  synkemmät - paljon  julkisuudessa puhetta herättäneet - puolet. 

Ooppera on jaettu kolmeen näytökseen. Ensimäisessä näytöksessä  aiheena on kulttuuri, toisessa nainen ja kolmannessa lapsi. Esitys oli mielestäni kuulijalle hyvin haastava. Ensimmäisellä puoliajalla minulla oli vaikeuksia päästä käsiksi kokonaisuuteen. Tosin se avautui puoliajan jälkeen enemmän.

Ensimmäisessä näytöksessä keskeisellä sijalla on juurikin nuoren  Lestadiuksen kasviharrastus ja samoilu luonnossa. Näytöksen toisessa kohtauksessa Lestaudius on vanha ja turhautunut. Hän saa ensimmäisen kirjeen oopperalaulaja Ailalta, jonka lähipiiri on 1900-luvulla yrittänyt  estää Ailan ammatinvalinnan syntisen oopperan parista.

Toisessa näytöksessä  Lestaudius kihlautuu ja avioituu Brita-Kaisan kanssa.  Läpi kohtauksen voi aistia Lestadiuksen ilon  tulevista lapsista. Erityisen kaunis on kohta, jossa Brita-Kaisa laulaa kehtolaulua. Toinen kirje tulee Liisalta, joka kertoo avioitumisesta vääräuskoisen körttipapin kanssa sekä kokemuksia lestadiolaisten hoitokokokouksista. Lestadius suorastaan järkyttyy kuulemastaan ja muistelee samalla elämänsä naisia.

Toisen näytöksen toisessa kohtauksessa Lestadius kohtaa Lapin Marian, jolla oli keskeinen vaikutus Lestadiuksen hengelliseen heräämiseen. Maria saarnaa Lestadiukselle synnit anteeksi ja Lestadius intoutuu saarnaamaan. Saarnastuolista esitetyssä kohtauksessa Lestadius ei saa isä  meidän- rukousta luettua alkua pidemmälle. 

Kolmas näytös kuljettaa ehdottomasti raskaimpaan aiheeseen. Lestadius kipuilee isättömyyttään. Onhan hänen isäsuhteensa ollut huono. Koskettavina  hetkinä Lars kokee etenkin isänsä juoppouden sekä 3-vuotiaan Levi-poikansa kuoleman.. Lestadiuksen äidin saamelaiskehtolaulu lohduttaa Larsia. Muutoinkin Larsin elämässä naisilla on ollut keskeinen osa. 

Kolmannen näytöksen loppuosassa Lestadius saa kolmannen kirjeen tulevaisuudesta Maijalta. Kohtaus on selvä viittaus julkisuudessa esillä olleeseen, tositapahtumiin perustuvaan kirjaan "Maijan tarina", jossa Maija on joutunut seksuaalisen hyväksikäytön uhriksi pikkutyttönä ja jota oma uskonyhteisö on salannut. Oopperassa Lestadius murtuu täysiin kirjeen luettuaan.  Sofia ilmestyy  Larsille näkynä ja he lukevat yhdessä Ilmestyskirjaa.  Lopulta kello kutsuu Lestadiusta viimeiselle rajalle ja esitys päättyy Sofian rukoukseen Lestadiuksen puolesta. 

Mutta jos on teos haastava kuulijalle, oli se sitä myös laulajille. Sävellys on  moderni, olemukseltaan se on nykymusiikkia, jossa sävelkulut eivät ole niitä perinteisimpiä, vaikkakin taustalla on pohjoisen lapin virsiteemojakin. Etenkin Mäkitalon tehtäväksi jää käyttää ääntään hyvin monella tapaa vaihtuen nopeallakin temmolla äänityylistä toiseen. Laulukieliäkin on  useita - niin suomea, latinaa kuin saamea. Lisäksi äänirekisteri on  laaja. Hyvin kauniita kohtia omasta mielestäni olivat kehtolaulumaiset melodiat. Niitä olisi voinut viljellä enemmänkin. Myös puheosuuksista pidin, koska niissä sanat  kuuluivat selkeämpinä kuin Mäkitalon lauluosuuksissa, vaikka laulu kaunista olikin. Ruuttusen  artikulointi oli hyvin selkeää ja sopikin hyvin hänen rooliinsa. 

Oopperan perimmäisin tehtävä oli varmaankin herättää kysymyksiä ja ajatuksia kuulijoiden mielessä. Ainakin itse jäin miettimään, mitä mieltä Lestadius olisi nykyajan lestadiolaisesta  herätysliikkeestä. Onhan niin, että ihminen on oman ajanjaksonsa  vanki  aina jollain tapaa. Ne ajatukset, joita Lestadiuksen aikana on ollut,  ovat  muuttaneet muotoa valtaosan mielessä 2000- luvulla. Esimerkiksi oopperan  useimmat vanhoillislestadiolaiset kokevat edelleen  syntinä. Hämärässä kirkossa  hätkähdän, kun oopperassa mainitaan   kynsilakka. Lasken kuin huomamattani katseeni avokkaisiini, joista vilkkuu turkoosinsiniseksi lakatut kesäkynnet. Onko se syntiä?  Onko se pieni vai suuri synti? Havahdun kirkonpenkissä  myös pohtimaan, voiko kirkko-ooppera olla  syntistä... tai mitä miettisi itse Lestadius, jos hän kuulisi olevansa oopperan keskeisin hahmo? Jäänee harmillisesti pimentoon, mikä lestadiolaisten oma näkemys asiaan on, sillä  oletan, että  hyvin harva  heistä kävi kuulemassa tämän... 

LÄHTEET:


Kirkko ja kaupunki. Monilahjakas Lars Levi Lestadius. Pohjoisen mies tunsi saamelaisten maailman. [https://www.kirkkojakaupunki.fi/-/monilahjakas-lars-levi-laestadius] Luettu 30.7.2017.

Kirkko-oopperan ohjelmalehtinen.

Lars Levi Lestadius. [http://www.opinto.net/uskonto/timomuola/herlaest.html] Luettu 30.7.2017.

Matti Häkkinen Pältsa, Ruotsi. Tunturin unikko. [http://www.laestadiusarkivet.se/HAKKINEN_PALTSAN_UNIKKO.htm] Luettu 30.7.2017.

perjantai 28. heinäkuuta 2017

Kaarlelan sankarihautojen muistomerkki


Kaarlelan kirkkoa vastapäätä kadun toisella puolella on vanha Kaarlelan siunauskappeli. Kappelin vieressä on sankarihaudat. Sankarihautojen keskellä on vaikuttavan näköinen muistomerkki. 


Tämä veistos on nimeltään Sankaripatsas (Frihetsmonument). Sen on tehnyt kuvanveistäjä John Munsterhjelm (1879-1925) ja se on valmistettu harmaasta graniitista.  Munsterhjelm oli tunnetun  taitelijasuvun poika, jonka ura jäi kesken varhaisen kuoleman vuoksi. 


Musnsterhjelm tunnetaan Suomen mitalitaiteen uranuurtajana. Hän on myös suunnitellut  kaikkiaan 22 vapaudenpatsasveistosta eri puolille Suomea.  Ähtävän kirkkomaalla on hänen  kaatuneitten muistomerkki, samoin Kannuksessa.  Myös Joensuussa on hautausmaalla Munsterhjelmin   tekemä muistomerkki Vapaussodan sankarivainajille. Niin, ja onhan Mannerheiminaukiolla Kokkolassa myös Munsterheimin Vapaudenpatsas! Munsterhjelm suunnitteli kaikkiaan 22 vapaudenpatsasta.  Muina töinä mainittakoon Munsterhjelmin pronssipatsas Jean Sibeliuksesta, joka  komistaa edelleen Ainolan seinää.  




Patsas paljastettiin 6.9.1920. Patsaassa on korkea kivipilari, jonka päällä  on  alaston ja haavoittunut sotilas. Sotilaalla on selkänsä taakse  vierinyt kilpi, joka on kiinni vasemmassa käsivarressa. Sankari, joka on nöyryyden merkkinä pää alaspäin, puristaa kädessään miekkaa, joka assosioituu katsojan mielessä ristiksi. 

Riitta Kormano kertoo tutkimuksessaan, että taiteilijat usein käyttävät  terästään  katkenneen miekan puristamista vertauskuvana  sodan päättymiselle, kuolemalle tai viimeiselle viestille. Kormano mainitsee, että Munsterhjelmin veistoksessa sankarin ele tekee valkoisista sotureista kristinuskon puolustajia, pyhän sodan sankareita. Hän toteaa myös, että sotilaan alas painunut pää ja katkennut miekanterä kuvaavat taistelun päättyneen ja uhrin nostavan aseensa  ylös  kuoleman hetkellä Jumalan kunniaksi sekä voiton merkkinä. 

                                 

Kormanon tutkimuksessa selviää  monia mielenkiintoisia asioita. Hän kertoo, että Suomessa on neljä alastonta heerosta (=tarusankaria, puolijumalaa)  esittävää vapaudenpatsasta, joista tämä Kaarlelan vapaudenpatsas on yksi. Patsaassa jäljitellään antiikin aikaa ja  sankari ei ole täysin alasti, vaan kietoutunut viittaan säädyllisyyttä korostaen. 

Kormola mainitsee, että itsenäisyytemme alkuaikoina Suomessa vapaussodan veistossankarit pyrittiin esittämään juuri kreikkalaisheerosten ja -jumalien autonoomisuutta korostavina, hallitun valppauden perikuvina. Oli tarkoitus, että sotasankarikuvat ilmentäisivät tahtoa ja  taistelijamentaliteettiä, sekä myös heijastelisivat  maskuliinisia kansalaisideaaleja. 



Pylvään yläosaa kiertää teksti  teksti ruotsiksi:
"De föllö i strid för hembygd, fosterland, lag och rätt."
Patsaaan alaosassa eri puolilla on vuosiluvut 1918,  1939-1940 ja 1941-1944. Ne viittaavaat Vapaussotaan, Talvisotaan ja Jatkosotaan. 


Kuvanottohetkellä vietettiin kaatuneiden muistopäivää ja sen vuoksi patsaan vieressä on sotilaat. Patsaan juureen laskettiin myös tällöin muistoseppeleitä.






Kaarlelan hautausmaan suunnitellut  hautausmaa-arkkitehti Ilmari Wirkkala (1890-1973) ohjeisti sankaripatsaita koskevia veistoksia vuonna 1918 toteamalla:" Meillä on omaa paitsi maakuntavaakunat, joita voipi käyttää, vain eräs rakas ja raskas muisto  verisimmästä  taistelusta - kuusen oksa, joka sommiteltuna  voipi koristaa kaikkien niissä taisteluissa kaatuneiden patsaita - ja toinen merkki, joka on kaikille kristityille yhteinen - risti. "

Kormola kertoo havunsidontaperinteen siirtyneen  toisen maailmansodan sankarihautauksiin. Havuseppeleet ja - peitteet vahvistivat hänen mukaansa kuusenoksien arvoa sankarikuoleman symbolina.

Pidän kovasti  noista havuseppeleistä.  Ensinnäkin yhdistän havuseppeleet  useampiin hautajaisiin, joihin osallistuin lapsena. Hautajaisten erityinen, arvokas ilmapiiri yhdistettynä  kauniisti muotoiltuihin seppeleisiin teki minuun jo silloin  voimakkaan vaikutuksen. Kauniit ja karut, sopivat mielestäni kauniisti sankarivainajille. Muutoinkin yhdistän kuusen vahvasti hautajaisiin. Havutetaanhan haudat vieläkin,  kun arkku on laskettu maan uumeniin. Oman isoisäni  - sankarivainaja hänkin  - hautajaiskuvassa vuodelta 1942 arkku on isoisäni kotipihassa  saattoväen ympäröimänä. Kun ihmettelin joskus,  miksi arkun vieressä on pieni kuusi, vanhempani totesivat, että se oli ennen hyvin yleinen tapa. Yleensä arkun jokaisessa neljässä nurkassa oli  pieni kuusi. Olisi mielenkiintoista kuulla tästä perinteestä joltain siitä enemmän tietävältä!


LÄHTEET: 

Kuvagalleria Juha Hotari. Kokkola Kaarlelan kirkko. [https://hotarju.kuvat.fi/kuvat/Sankarihautausmaat/Kokkola_Kaarlelan_kirkko/] Luettu 28.7.2017.

Riitta Kormano. Sotamuistomerkki Suomessa. Voiton ja tappion modaaalista sovittelua. Turun yliopiston julkaisuja 2014. [https://core.ac.uk/download/pdf/39965672.pdf] Luettu 28.7.2017. 

maanantai 24. heinäkuuta 2017

Lättähattu liikenteessä


Ykspihlajan kulttuuriviikolla nähtiin ja koettiin tänä vuonna parin päivän ajan nostalginen lättähattu.



Lättähattujunat, virallisemmin Dm7:t ovat Valmetin dieselmoottorivaunuja. Niitä valmistettiin vuosina 1955-1963. Lättähattu-nimi näille junille tuli 1950-luvun nuorisomuodista, kun kapinoivat nuoret lyttäsivät huopahattunsa ja heitä alettiin ensin kutsua lättähatuiksi. Junalle sama nimi lankesi, koska tämä junatyyppi oli muita matkustajajunia matalampi. 









Olihan tässä pienoista menneiden aikojen kaipuuta, sillä henkilöliikenne kaupungista Ykspihlajaan aloitettiin aikoinaan heti radan valmistuttua 1885. 1920-luvulla päivittäisiä junavuoroja oli viisi. Henkilöliikenne Ykspihlajaan lakkautetettiin 1970-luvulla ja samalla purettiin asemarakennus tarpeettomana. 









Lättähattuliikenteestä Ykspihlajan kulttuuriviikolla vastasi Haapamäen museoyhdistys ry. Haapamäellä on tällä hetkellä kolme ajokuntoista vetovaunua ja yksi liitevaunu. Moottorivaunuun mahtuu 56 istujaa. 





















Lättähatut ovat keveitä ja kiihtyvät nopeasti. Niillä pystyy ajamaan huonokuntoisemmillakin rataosuuksilla pysähdellen useasti ja melko suurta nopeutta yllläpitäen. Maksiminopeus taitaa olla kuta kuinkin 95 - 115 km/h. Viimeisten lättähattujen oli aika poistua Suomen virallisesta liikenteestä 1988. 



Yllä: Junailijan pilli ilmaa jo viilsi... ja sitten kunnon höyryt! Matkaan...









Yllä: Juna ohittaa Ohikulkutien vartioidun tasoristeyksen.



Yllä: Juna saapumassa Minimanin vartioituun risteykseen.





Sodan jälkeen suuret ikäluokat 1950-luvulla olivat potentiaalisia junien  asiakkaita. Junaliikenteelle oli suuri kysyntä, koska omia autoja ei ollut läheskään jokaisella noihin aikoihin. 





Yllä: Päätepisteessä Kokkolan rautatieasemalla. Noin 4 km reissun jälkeen.



Lättähatun kyytiin fiilistelemään pääset täällä videolla!


LÄHTEET:

Haapamäen museoveturiyhdistys ry. Moottorivaunut. [http://www.hmvy.fi/wp/?page_id=266] Luettu 24.7.2017.

Karjalainen. Lättähattu piipahti Joensuussa - Tiedätkö junan nimen alkuperän? [https://www.karjalainen.fi/uutiset/uutis-alueet/maakunta/item/141488-lattahattu-piipahti-joensuussa-tiedatko-junan-nimen-alkuperan] Luettu 24.7.2017.

Savon sanomat. Lättähattu palaa liikenteeseen. [http://www.savonsanomat.fi/viihde/L%C3%A4tt%C3%A4hattu-palaa-liikenteeseen/753435] Luettu 24.7.2017.

Tekniikka & talous. Ketterä ja kevyt lättähattu haastoi raskaat höyryveturijunat - viimeiset vuorot ajettiin 1988. [http://www.tekniikkatalous.fi/tekniikka/kettera-ja-kevyt-lattahattu-haastoi-raskaat-hoyryveturijunat-viimeiset-vuorot-ajettiin-1988-6637906] Luettu 24.7.2017.

Wikipedia. Ykspihlajan rautatieasema. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Ykspihlajan_rautatieasema] Luettu 24.7.2017.

Yle elävä arkisto. Kiskoauto eli lättähattu. [https://yle.fi/aihe/artikkeli/2006/10/09/kiskoauto-eli-lattahattu] Luettu 24.7.2017.