lauantai 22. huhtikuuta 2017

Ahtojäitä Ohtakarissa pääsiäsienpyhinä


Pääsiäislauantaina lähdin ajelmaan kohti  Lohtajan Ohtakaria. Pakkohan se oli paikalle pyrähtää, kun lehdestä luin, että  ahtojäät on  siellä komeimmillaan. Ihan peruskauraa tällaisten jäämassojen kasautuminen ei ole, sillä seudun ihmiset ovat muistelleet, että viimeiseen neljäänkymmeneen vuoteen nämä jäämassat ovat ehdottomasti isoimmat.



Huruuttelin paikalle yksin, kun kukaan kotiväestä ei intaantunut mukaani jäitä bongailemaan. Sain pian huomata, etten ollut ollenkaan ainut paikalle lähtenyt. Autoketju körötteli kohti Ohtakaria ja  kaikilla oli sama määränpää.



Paikalla oli kuin pääsiäisvaellus. Väkeä meni ja tuli paikalle tasaisena virtana. Mahtava ajoitus  jäämassoilla juuri ihmisten  pääsiäisviikonloppuun. Monella oli aikaa vain olla ja nauttia elämyksestä. Suuri osa ihmisistä jättäytyi autoineen parkkiin  jo  saaren yli vievällä tiellä. Minä päätin ajaa saareen saakka, jonne jätin autoni ja kävelin saaren poikki toiselle puolelle rantaan. Siellä ei ollut mikään yleisöryntäys, mutta tasaiseen tahtiin sinnekin riitti muutama ihastelija. Jääkasoja kun oli useampia.



Meren rannalla oli hyisen kylmä ja raaka tuuli. Mykistyin omasta tyhmyydestäni, sillä saavuin paikalle  farkut jalassa. Kuinka tyhmä voi ollakaan! Tietysti meren rannalla on aina kylmää. Olin vain ollut niin töpinöissä kuvausten kanssa, ettei tullut ajateltua asiaa niin pitkälle. Mutta nyt tuuli oli raastavan julma. Sormet  kohmeessa pyörittelin kameraa käsissäni. Harmi, ettei kukaan tajunnut myydä paikalla lämmintä makkaraa ja höyryävän kuumaa mehua. Veikkaan, että olisi ollut melkoinen rahasampo.


Ahtojäiden muodostamat röykkiöt eli rovat olivat paikoitellen  jopa 10-metrisissä kasoissa. Moni kiipeili jääröykkiöiden päälle. Itse tyydyin kuvailemaan vain alempaa, sillä  melko haastavilta näyttivät kiivetä, enkä aikonut ottaa riskiä, että sormet niksahtaisivat tai jalka murtuisi tai jäisi jäänkoloihin kiinni. Onnittelin itseäni tästä valinnasta, kun tuttavani kertoi pari päivää myöhemmin, että hänen tuttavansa oli niksauttanut nivelsiteensä  kasalle kiipeillessään.


Pääsiaislauantaina jää  kasojen lähistöllä vielä kesti, mutta jo pari päivää myöhemmin kuulin, että merivartiosto joutui seurailemaan tilannetta rannan tuntumassa, koska uhkarohkeat ihmiset tahtoivat jääkasoille, vaikka jään läpi humpsahtaminen oli jo todella mahdollista. Näin me luonnosta nykyaikana erkaantuneet ihmiset emme aina tiedosta vaaran paikkoja. Meren kanssa ei voi leikkiä.



Luonnon voimat ovat uskomattomat. Pääsiäisviikon alkupuolella riehunut voimakas pohjoismyrsky oli ensin rikkonut jokakeväiseen tapaan jäälautat pienemmiksi ja työntänyt niitä  kasoiksi kohti rantaa. Yhden yön aikana  - kuin salaa- tuuli oli sitten kasannut valtavat jääröykkiöt  Ohtakarin rannoille.


Onni onnettomuudessa, etteivät lähellä rantaa olleet kalastajamökit tällä kertaa vaurioituneet. Ihan hilkulla se on ollut, sillä lähimmät jäämuodostumat olivat vain muutaman metrin päissä rakennuksista.




Jäälautat olivat paksuudeltaan noin 15-senttisiä. Painoa  tuollaisissa kasoissa on siis tonneissa...Jo yksi jääpalanen painaa paljon...Kestänee pitkälle kevääseen, ennen kuin jääkasat ovat kokonaan sulaneet.





lauantai 15. huhtikuuta 2017

Pääsiäistä!

Tällä kertaa pikaisia välähdyksiä pääsiäisestäni.  Vietän kotipääsiäistä. Ei ole suunniteltu mitään, mutta kyllä ajan näyttää saavan kulumaan  silti nopeasti.

Kollegani mainosti Lidlin mämmiä. Olikin hyvää.  Ja kaunis ropponen. Muutama rove jo huvennut. Kehuin tätä oppilaillenikin  ja eräs  oppilas kommentoi tähän: "Joo,  tiäkkö,  mun iskä ei pysty syömään yhtään mämmiä. Kahto kun sille tulee heti niin kamalat ilimavaivat. Sain luokan pyrskähtämään riemukkaaseen nauruun, kun puuskahdin "Joo, mutta nyt ope ei halua kuulla yhtään enempää  sun iskän ilimavaivoista."  ja vaihdoin lennokkaasti vähemmän haiskahtavaan aiheeseen. Heh, nyt muistan joka kerta tuon hetken, kun avaan mämmirasian...


Pääsiäiseni ei alkanut ihan auvoisissa merkeissä. Kävin leikkauttamassa kiirastorstaina hiukseni. Kun töistä suoraan parturintuoliin puhalsin, niin eipä ollut käsilaukkua matkassa. Ajattelin, että laitan pankkikortin  kännykän väliin, niin selviän  vaivattomasti. Kun palasin parkkihalliin autolleni, olin vielä hyvillä mielin. Autoon päästyäni iski outo olo ja pysäytin auton tarkistaakseni, onko pankkikortti tallessa. EI OLLUT!

Kiireesti takaisin parkkihalliin ja samoja jalanjälkiä kulkemaan, josko ihme tapahtuisi ja kortti löytyisi. Ennätin juuri ja juuri nousta autostani, kun känny soi. Siellä oli  liikkeen vartija! Ensi sanoikseni kysyin, onko hänellä pankkikorttini. OLI! Sovimme tapaamispaikan ja jo minuuttia myöhemmin minulla oli pankkikorttini kädessä! Varmaan kautta aikojen nopein palautus:)  Oli kuulemma löytynyt kaupan eteistilasta. Ilmeisesti olen tarkistellut kännystä kelloa ajatuksissani. Joku nuorimies oli korttini löytänyt. Harmi, kun ei jättänyt yhteystietoja, olisin kyllä antanut palkkion. Mutta ISO  KIITOS joka tapauksessa ken hän ikinä lieneekin. Pelasti pääsiäistunnelmani.

Pitkäperjantain aamuna vääntäydyin vähän vastentahtoisesti aikaisin ylös. Pojan rippikoulukäynteihin kuului yksi pääsiäisajan tapahtuma. Päätimme hoitaa sen ajoissa alta pois. Matkaa sen verran, että piti lähteä kuskiksi mukaan. En ole varmaan koskaan ennen ollut pitkäperjantain kirkossa. Muistin silti jo autossa valistaa poikaa, ettei pitkäperjantain kirkossa käytetä lainkaan urkuja. Sinällään oli jännän erilainen kokemus. Kirkon liturgiset värit ovat pitkänä perjantaina vaikuttavat. Mustaa. Oli hyvä kuvata, kun oltiin ajoissa paikalla ja edessä vähän ihmisiä.


Itse asiassa vietin pitkänäperjantaina kaiken kaikkiaan viitisen tuntia kirkossa odotteluineen! Olin nimittäin pyytänyt vanhempani mukaani  illaksi Kokkolan kirkkoon kuuntelemaan Matteus-passiota, joka esitettiin ensimmäistä kertaa Kokkolassa. Keskipohjanmaan kamariorkesteri johtajanaan Sakari Oramo sekä liuta maineikkaita solisteja...

En viitsinyt tilata lippuja ennakkoon, koska ei etukäteen koskaan tiedä vanhusten vointia. Laskin, että kalliit liput ja iso kirkko...Mutta en osannut laskea, että parkkipaikat loppuisivat...Lopulta jätin vanhemmat kirkon eteen odottelemaan ja itse kiersin ja kaarsin kauan, jotta paikka löytyi. Ja sitten juoksujalkaa lippujonoon, joka jatkui kauas kirkon ulkopuolelle saakka...Saimme kuin saimmekin liput. Ihan viimeisiä. Tosi moni käännytettiin ovelta pois. Harmi, mutta minkäs voi...

Meillä oli vielä ylimääräinen show paikkojen kanssa. Kaikki kirkon penkit pursusivat  sisälle tullessamme väkeä. Heikosti liikkuvalle  ja jaksavalle isälle löydettiin yksi irtotuoli, mutta ongelmaksi tuli, ettei isää voi jättää meistä erilleen istumaan sairauksiensa vuoksi. Bongasin suntion kävelevän kirkon käytävää ja kerroin huoleni. Hän lupasi jostain vielä etsiä pari tuolia. Pitkän ajan kuluttua hän tulikin takaisin parin lastentuolin kanssa:) Isälleni tein vielä löydön - seurakunnan pyörätuoli oli vapaana! Ei muuta kuin isukki pyörätuoliin. Vähän jurputti, mutta supatin, että istut nyt siihen ennen kuin joku muu sen vie. Hiljeni ja totteli kuuliaisesti:).  Itse asiassa taisi pelastaa isän jaksamisen illan konsertissa. Muutama vieressä ollut istui joko lattialla tai seisoi urhoollisesti koko 3,5 -tuntisen konsertin ajan...HUH!

Itse musiikki - se oli niin  kaunista ja vaikuttavaa!
.

Ohjelmalehtisestä pystyi juonta ja etenemistä saksankielisessä musiikissa  seuraamaan hyvin. Kannatti ehdottomasti lähteä kuuntelemaan, vaikka olikin hivenen stressaava alku:)


Sitten maallisempiin asioihin... Tuttavan tienhaaraan on taas ilmestynyt hauskoja pääsiäisjuttuja. Ihan varta vasten lähdin niitä kuvaamaan ja hakemaan pääsiäisiloa.



Ja loppullaksi kokolle. Nuorimmainen on kaveriensa kanssa kokonaan kerännyt sen läheiselle pellolle. Katkonut rangoista lähtien. Siinä on ollut sopivaa askarta useamman kuukauden ajan.



                                                              HYVÄÄ PÄÄSIÄISTÄ!



lauantai 8. huhtikuuta 2017

Keväisellä pilkkireissulla


Keväisen päivän innoittamana pilkille! Heh, siipan kanssa varsinaista laatuaikaa. Edellisestä pilkkikerrasta onkin jo aikaa...

Kauas ei enää merellä uskalla, mutta rannan tuntumassa jäätä on vielä kolmisen kymmentä senttiä. Täytyy tosin tietää, missä virrat kuljettaa, missä voi liikkua... Ja jäänaskalit kaulaan!



Pirtukallion luona jälleen. Tällä kertaa olemme ainoat pilkkijät silmänkantamattomiin. Monena päivänä lähistöllä on ollut paljon  keväthuuman innoittamia pilkkijöitä.


Kaira narskahtaa jäähän. Jossain etäällä kuuluu lokkien kirkuna.


Pilkkireikä on valmis. Vesi pärskyää kalastajan  saappaille.  Tässä on jotain hyvin eksoottista. Kerran  sain  Suomeen vieraaksi  lapsuudesta asti yhteyksissä kanssani olleen australialaisen kirjekaverini. Näytin hänelle valokuvia talvisesta jäästä, jota pitkin ajettiin autolla. Hän luuli että juksasin...Tuskin hän tästäkään mitään  uskoisi:)))


Vaikea valinta - pystypilkki vai mormuska? Ei auta kuin kokeilla.

Kevään tietää olevan käsillä, kun jäät sinistyvät. Ei tarvitse mennä kovin pitkästi, kun on  jo avovettä...


Tällä kertaa kultamorri osoittautuu houkuttavammaksi.


Pilkkireiän tekemisessä on se hieno puoli, että etenkin pienissä, matalissa järvissä pilkkireiän kautta veteen tulee lisää happea kaloille. Täällä meren tuntumassa asialla ei liene yhtä suurta merkitystä, kun vettä on enemmän ja avovesikin näin keväisin aika lähellä.

Muutoinkin lämpö ja valo vetävät kaloja puoleensa. Lumettoman jään läpi paistava aurinko saa usein kalat liikkeelle. Käännän pilkkijakkaran istuimen kohti auringonpaistetta ja  pistän silmät kiinni. Aurinko lämmittää  jo poskipäitä.

Lapsena tässä pilkkimisessäkin  intaantui heittäytymään; oli kiva  laittaa pitkäkseen itsensä jäälle ja kurkistella  tummaan veteen.  Aikuisista niin  taitavat tehdä vain fanaattisimmat pilkkijät.:)


Jäällä on hiljaista. Vain ohi lentävän  hanhipariskunnan kaakatus kiirii  korviini - ensin lähemmäksi loitontuen sitten aste asteelta etäämmäksi  kohti  taivaanrantaa.

Se hetki, kun pilkkivavan pää  tärähtää. Joko kiskaisen ylös?  NYT! Särkipoikahan se siellä...





Kalastamisessa on jotain hyvin alkukantaista saalistusvietin tyydyttämistä. Pilkkimisessä ei ole mitään merkitystä tällaiselle sunnuntaikalastajalle, millaista saalista saa,  kunhan vain  saa jotain ylös. Jokainen kalastanut tietää sen autuaan ilon tunteen, kun vapa  nytkähtää...

Tällä kertaa tuloksena on  vain pieniä ahvenia ja  särkiä. Monena päivänä paikalta on kiskottu isompiakin ahvenia ja siikoja.

Anna Antti ahvenia, hoki jo vanhempikin kansa. Minä ottaisin mieluummin niitä siikoja.


Pienessä hetkessä jään pintaa somistaa pienten kalojen armeija. Lokkien kirkuina tulee lähemmäksi. Nopeasti ne nappaavat kalan loitommalta jäältä  suuhunsa. Tunnen olevani melkein kuin  osallinen  tähän ravintoketjuun:)


lauantai 1. huhtikuuta 2017

Susijahdissa entisaikaan

Tällä kertaa paikallishistoriaa. Jutun kertoi minulle siippani - hän on kuullut sen esipolviltaan. Tapahtunut on kulkenut eteenpäin siis monen sukupolven ajan... Tallennetaanpa se tänne, jotta säilyy  tästä eteenpäinkin...



Tarina liittyy Kokkolan Heikkilänmäkeen Korpilahdenkylässä. Minulla ei ole tiedossa tarkkoja nimiä, ketkä tapahtumassa olivat mukana. Ilmeisesti siinä oli tämän nykyisen kotikyläni lähitalojen isäntiä. 1800-luvulla alueella asui useita Heikkilöitä, jotka eivät kaikki  olleet keskenään  sukua. Siihen aikaan oli tyypillistä, että talon nimi muodostui  asuinpaikan mukaan. Samaan aikaan asui samaisella  kylällä esimerkiksi neljä Matts Heikkilää... Haasteellista ottaa heistä sitten selvää...

Mutta itse tarinaan...  Tämä tapahtui 1800-luvulla, mutta tarkempaa aikaa ei ole tiedossa.  Siihen aikaan susikannat olivat seudulla runsaat. Susi liikuskeli yön pintaan Heikkilänmäen talojen lähistöllä. Lähitalojen miehet tiesivät, mistä suden kulkureitti meni.  Susi oli päätetty saada kiinni.
Seudun miehiä oli  hämärän tullen navetan luona kytiksellä. Oli sovittu, että miehet menevät odottelemaan suden saapumista navettaan.  Renkipojan tehtäväksi oli annettu  tirkistellä navetan seinän reiästä, milloin susi tulee ja herättää muut sitten  sutta jahtaamaan. Vaan kun renkipoika lopulta havaitsi suden,  ei  hän herättänytkään  muita, vaan malttamattomana  ampua tääkäisi sutta itse!


Yllä: Navetta, josta sutta kytättiin, sijaitsi jossain tämän kuvan tienoilla.

Nukkumassa olleet miehet tietysti virkosivat nopeasti, kun kuulivat laukauksen äänen. Susi haavoittui luodista, muttei kuollut. Se  lähti  juosta jolkottamaan  Öyreen päin - siis nykyistä kotitaloni pihapiiriä kohti.  Silloin paikalla ei ollut taloja,  lähinnä vain  niittyä.

Yllä: Kuvassa vasemmalla  pusikon kohdalla Öyre.

 Isännät lähtivät  kiireen vilkkaa juoksemaan suden perään.  Haavoittunut susi on vaarallinen. Niinpä se yritti puolustuksekseen   purra  toista isäntää kurkusta. Mutta kävipä hyvä tuuri. Miehellä oli pelastuksekseen  niin paksu turkki päällä, ettei susi saanut purtua sen  läpi!


Yllä: Lähde sijaitsi ilmeisesti kuvassa olevan puhelinpylvään vasemmalla puolella. Vanha kylätie kulki pylvään kohdalla. Siitä on vielä merkkinä kivirykelmät.

Kylässämme on ollut entisaikaan paljon lähteitä (joista on  noussut lähinnä ruosteista vettä..). Appeni on isäntänä ollessaan  peittänyt tällä yllä olevalla pellolla olleen lähteen. Ilmeisestikin se oli juuri aikanaan kaivona toiminut lähde...

Öyren viereisellä pellolla olleesta lähteestä tavattiin ottaa vettä kotitarpeisiin. Siksi lähteen vieressä olla tökötti vesikiulu. Suden hyökättyä toinen isännistä äkkäsi ottaa kiulun käteensä. Sillä hän   löi sutta kiululla päähän. Tähän iskuun  susi kuoli.
"Voihan hisi" kerrotaan isännän,  jota susi oli yrittänyt purra, sanoneen.  Hän sai tästä lempinimen  Hisidadde. Murteellinen sana "dadde" tarkoittanee jonkinlaista äijää suomennettuna.

Yllä: Suden jälki vuodelta 2016 Kokkolassa.

Kaarlelan pitäjän  historia II kerrotaan Kaarlelassa vuonna  1816 maksetun tapporahaa yhteensä kolmesta sudesta. Erik Mattsson Heikkilä Korpilahdelta on silloin tappanut suden. En tiedä, onko tämä juuri kyseinen tapahtuma, aika todennäköisesti kyllä. Tapporahaa nimittäin  maksettiin sellaisista susista, joita oli kaadettu ilman yleistä sudenajoa.
Eivät nämä villieläimet nykyäänkään ihan harvinaisia ole! Viimeisten vuosien aikana kylästäni on susihavaintoja useammilta vuosilta. Vuosi sitten samaisella Prestin tilalla kävin katsomassa yöllä liikkuneen suden jälkiä. Oli silloin hiipparoinut aivan navetan takana, asutukseen ei ole matkaa montakaan kymmentä metriä.

Jokunen viikko sitten kylässäni on myös tehty susihavainto - kilometrin päässä kotoani oli susihukka jolkotellut tien yli...Nyt se lienee jo kaukana.



Yllä: 2016 kuvaamani suden jäljet naapuruston pihassa. Oikeastaan aika lailla samassa paikassa kuin susijahti oli 200 vuotta aiemmin:)

Susi  nähtiin  tässä  viereisellä kotimme pellolla  myös eräänä toukokuun iltana -tämä oli joskus aivan 2000-luvun alussa. Naapurin isäntä oli pihapiirissä käpöttelemässä iltamyöhään ja äkkäsi suden kotiamme vastapäätä olevan ojan takana - parinkymmenen metrin  päästä pihastamme! Liekö vesi  kielellä jahdannut pihassamme olleita koiria. Susi lähti pakoon  naapurin isännän äkättyään  pellolta juoksemaan  etäämmille pelloille...Että voihan hisi!:)

LÄHTEET: Kaarlelan pitäjän historia II. Elinkeinot ja omistussuhteet. 1980, s. 14-15.

lauantai 25. maaliskuuta 2017

Hirvisopalla kyläkoulusssa

Tällä kertaa kuvat tulevat Vittsarin kyläkoulusta. Siellä tarjoillaan joka maaliskuu perinteinen hirvisoppa.

Jokilaakson metsästysseurassa perinne ei ole kovinkaan vanha. Siippa muistelee, että olisiko ollut 80-90-lukujen vaihteessa kun  sopan tarjoilu aloitettiin. Sitä ennen tavattiin jakaa seuran alueen maanomistajille jauhettua hirvenlihaa.


Homma etenee niin, että seuran metsästäjät osallistuvat talkoisiin kyläkoululla tarjoilua edeltävänä päivänä. Heidän tehtäviinsä kuuluu lähinnä  pöytien valmistelu sekä tavaroiden hankkiminen. Sopan valmistus on nykyään ulkoistettu, koska koulun jakelukeittiössä ei voi enää soppaa alusta asti valmistaa. Ennen äijäporukalla riitti hommia perunoiden kuorimisesta lähtien.

Tänä vuonna hirveä soppaan laitettiin nelisenkymmentä kiloa. Meidän perheestä siippa oli talkoissa lauantain ja esikoinen tuli sunnuntaina paikalle tarjoiluhommiin. Ilo katsoa miestyövoimaa:))) Minä ja nuorimmainen huolehdittiin syömisestä. Hyvää oli!



Tänä vuonna ruokailijoita kävi reilun parinsadan verran.
 

Kyläkoululla on omanlaisensa tunnelma. Useamman huulilla on koulujen lakkautukset. Myönnetään, onhan tällä omanlaisensa idylli. Meidänkin perheessä tässä koulussa on käyty 5 sukupolven ajan.




Omatkin lapseni ovat tässä koulussa ekat kouluvuotensa pakertaneet. Taisi olla vuosi 2002, kun esikoinen meni ekalle luokalle. Muistan päivän kuin eilisen. Nuorimmaiseni oli silloin kolmiviikkoinen. Vauva sylissä saattelin esikoista luokkaan. Opettaja tuli ovelle tervehtimään. Kysyi, mikähän pojalle tulee nimeksi. Esikoiseni vastasi "Stark Adolf" - oli tainnut katsella liikaa Peppi Pitkätossua:))) No ei ihan Adolfia tullut kuitenkaan. Ope katseli kolmiviikkoistani ja mietti ääneen, mahtaako olla hänellä enää opettajana. No oli, useamman vuoden, ennen kuin jäi eläkkeelle.:)

Nyt nuorimmainen kurkkasi koululla alkuopetusluokkaansa ja suorastaan järkyttyneenä huudahti "Äiti, täällä ei oo enää open pianoa./ On tiettyjä asioita, joita aina yhdistää omaan  opeen... Tämä taisi olla niistä  yksi. Muuten luokka on ennallaan, mitä nyt sohva vaihtunut, mutta se ei poikaa niin huoleta...

Ruoan jälkeen vielä kahvit ja pullaa... Tämä on kyläläisille kiva tapaamishetki. Istumme kahvipöydässä kauan. Omia kyläläisiä tulee nykyään tavattua luvattoman vähän.

lauantai 18. maaliskuuta 2017

Arkisen lauantain juttuja

Viikonloppu on niin paras, kun sitä ei ole ennakkoon mitenkään ohjelmoitu. Vapaa-aikana inhoan yli kaiken kaikkea aikataulutettua.

Siippa lähti aamulla  talkoisiin. Kun tuli takaisin monta tuntia myöhemmin, olin vielä nukkumassa. No, vähän syyllinen olo. Olen aamu-uninen, myönnetään.  Silloin harvoin, kun on mahdollisuus. Mutta unet meni talteen ja lopun päivää olinkin tosi virkeä.

Ulkona alkaa olla kevättä ilmassa. Naapurin piha pursuaa vettä väärästä kohdasta. Kylätiellä on sohjoa pahemman kerran. Tässä jo vähän aikaisemmin kävin meren jäällä kahdestaan koiran kanssa. Koira pyöriskeli lumessa. Teki itsekin mieli, mutta aina sitä ajattelee, ettei sellainen ole normaalia:) Niinpä jätin pyörähtelyt.   Osaisipa täydellisen heittäytymisen taidon!  Auringonpaisteesta oli ihana  joka tapauksessa nauttia.


Päivällä lähdin kirpparille. Tapaan tehdä kirpparivaelluksia jaksoittain. Nyt olen käynyt monta viikkoa peräjälkeen SPR:n kirppiksellä. Olen hommaillut pojan asuntoon jos vaikka mitä ihanaa.

Tänään oli oikein antoisa ostosreissu. Jopa huvittavassa määrin. Otin ostoksilleni lykättävän ostoskärryn, johon lastasin tavarat. Muutama  hyllyjen väli oli sen verran ahdas, että parkkeerasin kärryni käytävälle. Ei herran jestas! Kolme eri ihmistä tuli vuorollaan  kiskomaan kärrystä löytöjäni heti kun käänsin kärryille selkäni. Tuntui vähän tyhmältä huudella "Tuota kun nämä ovat minun (kun en ollut niitä kuitenkaan vielä maksanut...)!"  Neljäs ihminen katsahti  kärryihini kun onnellisena lykkäsin kärryjäni kohti kassaa "Oletpa tehnyt todellisia löytöjä, voi että on hyvän näköisiä!" Tih! Mietin, että pitäisikö minun alkaa keräilemään kirppikselle valmiita kärryjä täyteen kamaa myyntiin, kun näyttää noin vetäviltä ostokseni..
Nuorimmainen on viimeinkin saanut kipinän ulkoiluun nörtteilyn sijasta. Tekevät poikien kanssa pääsiäiskokkoa pellolle. Ovat kuulkaa raivanneet koko ojanvarren  isoista pajupensaista ja koivunrungoista. Ihan kunnon työstä käy käsikäyttöisellä sahalla. Pojat näyttävät osaavan ottaa ilon irti kaikesta mahdollisesta. Yksi pojista veteli pellon jäätiköllä crossinsa kanssa. Mikäs sen hauskempaa. Onneksi pääsiäinen on tänä vuonna myöhään - pojat ehtivät kuntoilemaan vielä monta viikkoa, jee!:)