perjantai 13. lokakuuta 2017

Syksyn värit



Tänä syksynä ruska on tavallistakin kauniimpi. Monta päivää katselen ohi kiitäviä maisemia. Haluaisin pysähtyä ja imeä voimaannuttavat värit itseeni. Olen enempi kevätihminen - rakastan vihreän esiin puhkeamista ja  tulevan  rehevyyden odotusta yli kaiken, mutta kyllä ei voi mitään sille, että syksyn uniikissa värimaailmassa on jotain upeaa hehkua. Se läpäisee sisimmänkin sopukan. Värimaailma suorastaan tuo lämpöä syksyn koleuteen.



Sunnuntai-iltana lopulta  olen kiireetön.  Istun autoon.  Kamera pääsee vänkäriksi. Ajelen päämäärättömästi sinne, missä näyttää milloinkin kauniimmalta.  Pysäytän autoni moneen kertaan, aina kun  saan aavistuksen jostain kuvattavasta. Syksyn värit eivät ole koskaan samanlaiset. Jokainen puu on omanlaisensa. Missä puut piilottavat  kesän vihreydessä loistokkaat värinsä?  Milloin ne yhdessä päättävät loistaa kilpaa? Yhtenä päivää ruskaa vielä tuskin huomaa,seuraavaana  se on läsnä joka oksalla. 



Ajellessani radion kaiuttimista puskee esiin Heikki Salon upeaa lyriikkaa. "Keltainen metsä."  Niin melankolinen laulu, etten tähän koko sanoja kirjoita. Kuulostaa keltaisemmalta, kun ottaa säkeen sieltä, toisen täältä. Mutta kyllä Salo on  upea sanoittaja...


Keltaisen metsän halki tuuli
lehden sivuja riepottaa...

...yskii taivas taas sadettaan,
me seistään puiden alla kun ei
osata muutakaan...

                                                      Halki keltaisen metsän me kuljetaan
                                                           ja meitä kumpaakin pelottaa, 
                                                           mitä meille tapahtuu nyt, beibi,
                                                              mitä meille tapahtuukaan...

...kuin ruskeat nuotit viivastolla
rastaat palelee oksillaan,
ne nuotit ei vanhoja veisaa,
ne pyytävät muuttumaan.

(H. Salo: Keltainen metsä) 




Joku sanoi, että Suomi on vihreän kullan maa, mutta kyllä se on keltakultaakin. 

Ja marjojen syksyinen leikki. Helmiä luonnon helma täynnä!



Reumaattinen kelopuu järven syleilyssä on syyshetkenä   koskettavan kaunis. Vanhuudesta jäykistyneet puun sormet taipuvat joka suuntaan ennen lopullista  veteen vajoamistaan.


Eikä haittaa sekään, jos pian irtautuvien  lehtien  muoto ei aina olekaan täydellinen. Luonnon ravintoketju tekee lehtien leikistä  koloisen. 


On sentäään ihanaa, että kuusen keinussa voi oravainen makeasti  viettää viikonloppuaan vihreässä piilossa. Kuusella on väritakuu ympäri vuoden...


...tai no, lehtikuusi on sukunsa uhmakas. Keltaiseksi haluaa sekin väen vängällä koristautua.



Pihlaja on vanhan kansan tarujen mukaan pyhä puu.  Sanana pihlaja on minulle monella tavalla merkityksellinen. Pihlaja on kaunein tietämäni suomalainen puu erityisesti sen monimuotoisuuden vuoksi. 

Minulle pihlaja on rakas puu.  Istutin pyöreitä  keväällä täyttäessäni  pihlajan taimen pihani laitamille. Olin ajatellut sitä jo vuosia.  Tai siippa siis joutui hommiin- kaivoi kuoppaa rankassa vesisateessa, koska sanoin, että jos sitä ei juuri tänään tee, ei ajatusta tästä päivästä ja pihlajasta koskaan enää voi tavoittaa. Aion teetättää laatan pihlajani kylkeen jahka puu vähän  saa lihaa luidensa ympärille. Vanha kansa sanoi, että pihlaja istutetaan  talon pihalle onnea ja siunausta tuomaan. Ajatuksena  jo kaunis.  



”Pyhät on pihlajat
pihalla, pyhät oksat pihlajissa, pyhät 
lehvät oksasilla, 
marjaset sitäi 
pyhemmät.”

-Kalevala-


Mutta sitten syksy osaa näyttää sen kuolleen siipensä. Kuiva,  käppyrään käpertyvä lehti. Hapero ja hauras. Luonnon vanhus. Lakastuva tuittupää.


Syksyinen valmis viljapelto. Kuulas sää. Muistan  syksyn  30 v takaa. Olin  nuorta lempeä uhkuen saapunut poikaystäväni kotiin viikonloppua viettämään. Ilta hämärtyi. Appivanhemmat lähtivät kyläilemään. Oli  tuulinen yön hämärä.  Olimme  lähdössä kaupungille iltaa viettämään. Sitten leikkuupuimuri kääntyi pihaan. Sopiva hetki oli koittanut. Ei kysellyt, oliko hetki meille sopiva Harvoin pystyy yöllä  viljaa puimaan, mutta juuri silloin oli siihen täydellinen sää. Oli kova tuuli. Silloin ei kaste nouse.  Poikaystävä, nykyinen siippa, oli pakotettu  maatalon hommiin. Minä vietin illan yksin...Etäältä ikkunasta katsellessa näin leikkuupuimurin ja traktorin valot välkkymässä yön pimeydessä. . Puidun viljan tuoksu on muuten edelleen  yksi parhaista, mitä tiedän! Agraari herää sisälläni...

Minusta ei tullut koskaan maatalon emäntää. Näin päätettiin  nuorina. Joskus mietin, miten  erilainen elämäni olisikaan ollut. En tiedä, olisiko minusta ollut aikaisiin navettahommiin. Lehmistä kuitenkin pidän kovasti. Olen kasvanut yhteen niiden kanssa jo  pikkutyttönä. Kun muutin kylään, rakastin juuri sitä, että kotipihastani  saatoin katsella lehmien käyskentelyä viereisellä niityllä.  Huudella huomenia  ihmetteleville lehmille aidan yli aamupostia hakiessa. Nyt kylässä ei ole enää karjatiloja.  Sukuni edeltäjät ovat vanhempiani lukuun ottamatta satojen vuosien ajan  olleet isäntiä ja emäntiä. Tuntuu hassulta, että minä valitsin aivan toisin. Olisivatko esi-isäni pettyneitä minuun?  Olisiko minusta edes ollut emännän saappaisiin?


Ajan Ruotsaloon. Kotolahti saa pysähtymään. Voiko olla kauniimpaa, kuin tyynen veden pintaan heijastuvat puun kuvat. Miten ne osaavat toistaa peilikuvana värinsäkin?


Jatkan tietä kohti Helluskaria. On  hiljaista. Olen yksin tien herra.  On niin kaunista.


Kun pysäytän auton, näen sienet.  Ryhmähali. Ruskea sellainen.


Autosta noustessa vihertävät ruohotupakkeet vievät huomioni. Näen harmaata niidenkin hiuksissa.


Ja...naava. Osasipa se etsiytyä kauniisti puun oksaan.Miksi se valitsi juuri tuon kohdan?


 Jos olette joskus kuuleet puhuttavan vihreästä  sammalmatosta, niin se on tässä!


Ihan pakko käydä fiilistelemässä myös syksyistä meren rantaa. Pilvet ovat uskomattomat.  Miksi ne päättivät piirtyä juuri tänään juuri noin?


Ja pieni pihlaja seisoo kylmää, hyytävää merta uhmaten  keskellä kalliota. Niin kaunis.


Kallion  luona on myös painanteita, joihin vesi kerääntyy. Vesien värileikki.


Etäämpänä rannalla näen miehen kahluusaappaissaan. Hän kalastaa. Miten ihanaa. Mietin, miksi minulla ei enää ole aikaa tällaiseen. Nuorena rakastin  kalastaa merellä...Miksi nyt on aina kiire?

 Kuvassa maisema on kaikkine kivineen säännönmukainen. Mies kuuluu silti siihen. En tiedä, saiko hän saalista. On hienoa olla hetki osa luontoa.


Värien ilottelua löytyy kallioita kävellessä.  Miten mustikan tumanpuhuvasta varvusta voi kehkeytyä keltaista ja keveää?


 Seuravassa hetkessä värimaailma on jouluinen. Luonto antaa tämän kaiken meille ilmaiseksi. Osaammeko arvostaa? Turistit olisivat valmiita maksamaan mammonia saadakseen  osansa näistä elämyksistä.


Mustikanvarvutkin saivat lopulta hellän punan poskilleen...


 Saniainen puolestaan suhtautuu syksyyn apeammin. Näitäkin värejä syksyyn tarvitaan.


Vielä hetken jaksavat  peltosauniot räpötellä terälehtiään. Aivan kuin haluaisivat lentoon. Jokainen näyttää yksilöltä.



 Pian saaapuu ilta. Taivaanrannanmaalari kokeilee jälleen uusia värisävyjä. Ne piirtyvät myös veteen.


 Kaislikko on jotain niin kaunista, että mykistyn. Tässä on kohta,  jossa hiljenen. Katson kaukaisuuteen.  En tarvi enää sanoja.



lauantai 7. lokakuuta 2017

Kokkolan ensimmäinen kirkko, osa 1



Kaarlelan kirkon asioissa olla viipyilty monta monituista kertaa. Nyt lähdemme kurkkimaan Kokkolan kaupunginkirkkoja, joita on aikoen saatossa ollut kaikkiaan kolme.

Kaupunkilaiset halusivat rakentaa Kokkolan kaupunkiin kirkon jo vuonna 1643. Nämä haaveet raukesivat kuitenkin kirkkoherra Eerik Nicolai Gallen (1637-1654)  vastustamisen johdosta. Kun Galle kuoli, ryhdyttiin uudelleen kirkonhankintaan. Ensimmäiselle kirkolle saatiinkin virallinen lupa jo  3.7.1654.







"Ericus Nicolai G Carlebyensis," Kokkolan kirkkoherran signeeraus. Kuva lainattu täältä.


Kokkolan ensimmäinen kirkko oli pieni 300-hengen ristikirkko, joka rakentaminen tehtiin  puusta 1654 ja se valmistui nopeasti    vuonna 1655 sille paikalle, jossa kaikki kolme kirkkoa ovat sijainneet eli nykyisen tiilikirkon paikalle.

1677 kirkko maalattiin sisältä. Väreistä ei ole valitettavasti säilynyt tarkkoja tietoja, mutta Olavi Lamp-niminen mies sai 28½ talaria kirkon katon valkoliimauksesta ja maaleista maksettiin kaikkiaan yli 500 talaria. Kirkon muutostöiden kustannukset nousivat  yhteensä  1300 talariin.

Kuin ihmeen kaupalla kirkko pelastui vuoden 1664 suuresta kaupungin tulipalosta. Maistraatti  ehdotti vuonna 1688 uuteen kirkkolakiin vedoten, että kirkko pitäisi tulipalovaaran vuoksi siirtää  kaupungin ulkopuolelle avoimelle paikalle tai vaihtoehtoisesti lähimmät  talot kirkon ympäristöstä tulisi muuttaa pois.  Porvaristö ei kuitenkaan lämmennyt ehdotuksille ja asia vaipui unholaan.

Kirkko oli muodoltaan aluksi  yksilaivainen, mutta 1690-luvulla se muutettiin ristikirkoksi. Kirkon muutostöitä ristikirkoksi  tehtiin samoihin aikoihin kuin vielä nykyäänkin pystyssä olevaa punaista koulutaloa eli pedagogiota rakennettiin.  Voisi todeta, että nämä kaksi huomattavaa rakennusta tehtiin kreivin aikaan talouden vielä kukoistaessa, sillä jo ennen rakennusten lopullista valmistuista tulivat katovuodet ja köyhät ajat. Harmillista, että toista näistä historiallisista rakennuksista ei enää ole olemassa.

Kirkossa oli paanukatto ja sen seinät laudoitetut. Kirkon vasemman haaran katolla oli ns. pieni kattoratsastaja eli kirkkoa korostava harjatorni. Ilmeisesti koko kirkko  - katon lisäksi -  oli tervattu.

Vuonna 1700 kirkon kaksi rakennettua eteistä maalattiin punamullalla ja traanilla eli valaanrasvalla.  1705 kirkkoon asetettiin hautakirjoitus sekä Narvan taistelua koskeva taulu. 1709 hankittiin Tukholmasta piispan käskystä maaleja 740 talarilla uudelleenmaalausta varten, mutta jostain syystä maalaaminen ei toteutunut.   Vuonna 1712 kirkossa mainitaan olleen saksankielinen Hedengrenin taulu, jonka kerrotaan esittäneen  "uskonnollista tekoa" Slesiassa. Vuonna 1714 päätettiin myydä muutama vuosi aikaisemmin  hankitut maalit , koska oli sota ja hätätila. Rahat myydyistä maaleista laitettiin kirstuun. Myöhemmin 1700-luvulla kirkon seinät ja parrut koristeltiin raamatunlauseilla.

Kirkkomaan ympärillä oli aita  portteineen. Kirkon vieressä oli kellotapuli. Kokkolan ensimmäistä kaupunginkirkkoa korjattiin 1730- luvulla laudoittamalla poikkilaivat, jotka oli rakennettu vuosina 1695 ja 1696. Nämä poikkilaivat oli todennäköisesti myös  tervattu ulkopuolelta 1730- luvun lopulla. Muutamat varakkaat perheet   - kauppiaat Carlbohm ja Falander sekä pormestari Wittingin leski - kustansivat tällöin kirkon sisätilojen maalaamisen. Kirkkoon hankittiin näihin aikoihin myös uudet urut, sillä venäläiset olivat hävittäneet aikaisemmat - lienee Isonvihan aikaisia tuhotöitä...

1700-luvun loppuvuosina kirkon todettiin olevan huonokuntoinen. Päätettiin  asettaa erityinen rakennusneuvosto, jonka puheenjohtajaksi nousi rovasti Anders Chydenius.

Kirkkoa kunnostettiin  vuosina 1795-1796 Anders Chydeniuksen toimesta.  Remontti suoritettiin tyypilliseen tapaan päivätöinä ja kaupunkilaisten raha-avustusten turvin.  Tällöin kirkon ikkunoita suurennettiin ja kattorakennetta muutettiin poistamalla  vanhat  pitkittäislaivan korkeat päätyräystäät. Tilalle rakennettiin vastaanvanlaiset valmikatot, jollaiset oli kirkon poikkilaivassa.  Samalla kirkko maalattiin sisäpuolelta valkoisella liituvärillä ja rapattiin ulkopuolelta kalkkilaastilla ja savella. Siihen aikaan tuollainen seinä oli  hyvin muodikas.  Kirkkoon maalattiin myös uusi alttaritaulu, jonka tekijä oli  vaasalainen maalari  Immanuel (Emanuel) Alm (1767-1809). Almin maalauksia on myös Perhon ja Laihian alttaritaulut sekä Kaustisen kirkon kolmiosainen alttaritaulu vuodelta 1794, jonka huono kuntoon menneet sivutaulut löytyvät nykyään Kansallismuseosta.


Yllä: Imanuel Almin maalaus Anders Chydeniuksesta  vuodelta 1800. Maalaus on Kaustisen kirkossa. Kuva lainattu täältä.

Huonokuntoiseksi päässyt Kokkolan  kirkko sortui vuonna 1872 ja se purettiin lopullisesti 1870-luvulla. Tilalle rakennettiin uusi, Kokkolan toinen kirkko.

Kokkolan vanha kirkko

Kokkolan vanha kirkko n. 1870. Kuva on Museoviraston kuvakokoelmista ja se pohjautuu Conrad Soveliuksen maalaukseen "Kokkolan vanha kirkko n. 1870."  Kuva lainattu täältä. 

LÄHTEET:

Anders Chydenius- säätiö. [http://www.chydenius.net/historia/kuvagalleria/kuvasivut/maisemia13.htm] Luettu 10.1.2016.

Kokkolan kaupungin historia , osat 1-2. 1984.  S. 152-156.

Kokkolan kirkko. [https://fi.wikipedia.org/wiki/Kokkolan_kirkko] Luettu 10.1.2016.

perjantai 29. syyskuuta 2017

Erikoistietotoimisto ETT:n valokuvanäyttelyssä

Hyvin kiireisenä iltapäivänä pistän kiivaaseen tahtiin tossua toisen eteen.  Olen kuin  piirrossarjasta Kelju K. Kojootin jahtaama maantiekiitäjä. Kunnes tulee äkkipysähdys. 

Chydenia-centerin lasikäytävän ikkunoissa on  tauluja. Muistan samassa, että jokin aika sitten lukaisin lehdestä, että ETT:n Erikoistietotoimistolla olisi täällä näyttely. Olin vain autuaasti unohtanut sen. ETT on  aktiivinen kotiseutuhistorian kerääjä ja tallentaja. Luen aina heidän lehtiartikkelinsa ja myös nettisivujaan


Yhtäkkiä ei ollutkaan enää kiire. Oli pakko katsoa näyttely läpi. Ja voi, miten ihania kuvia Suomi 100-juhlavuoden jokaiselta vuosikymmeneltä aihepiirinään Kokkola. Kerrassaan hieno idea tämä näyttely!



Ainut ongelma oli, että minulla oli vain  surkea kamera mukana ja käytävä sen verran ohikulkijoita täynnä, että kuvaminen ei kovin hyvin sujunut. No, ajatus tärkeintä, ja hetkien tallentaminen. Tällä kertaa viis kuvien rajaamisesta.


Kuvat on aseteltu  ikäjärjestykseen - vanhin vasemmalla edeten kymmenen vuoden harppauksilla kohti nykyaikaa. Ensimmäiset kuvat ovat tietystikin mustavalkoisia. 70-luvulle tullessa tulvahtaa äkisti kuvissakin värikylläinen maailma. 




Ensimmäisessä kuvasarjassa silmät nauliutuvat nuoreen poikaan. Kuvatekstissä kerrotaan, kuinka vasta 15-vuotias poika Jonas Jaucken menehtyi Kansalaissodassa. Katson kuvaa kauan, Oma kuopukseni on samanikäinen. Koskettava aloitus. 

Kotona tutkin tarkemmin pojan tietoja Suomen sotasurmat- tiedostoista. Sieltä selviää, että Jonas Jaucken kuoli valkoisten riveissä Kansalaissodassa saaden luodin päähänsä. Niin surullista. 


Tämän alla olevan kuvan tallensin, koska perheeni miesväki metsästää ja siipan yksi sukuhaaroista menee Kälviälle. Näköjään  hirvijahti ollut käynnissä ja joku onnekas saanut melko isosarvisen saaliinja toisen vähän pienemmän. Kiva ajankuva tämäkin, kun vertaa nykymetsästäjän  metsästysvaatetusta näiden metsämiesten asuihin. 



1910-1919 taulusta nappaan lähemmän kuvan myös Friisin talon pihapiiristä. Siipan toinen sukuhaara on Friisejä. Tietääköhän kukaan, ketä on kuvassa? Päheä auto nuorilla miehillä joka tapauksessa.


1920-1929  kuvissa on monta mielenkiintoista otosta. Valitettavasti  tarkemat otokset epäonnistuivat sen verran, että se niistä...


1930-1939 vuosien kuvasarjassa nousee hymy huulille. Näköjään jo silloin on ollut kälviäläisiä pyöräilijöitä...Tästähän vieläkin heitellään huulta. On onni syntyä mieluummin pyöräilijöksi kuin...


Mutta olisipa mielenkiintoista tietää, missä tilanteessa tämä pyöräilykuva on napattu. Miehillä näyttää olevan pyssytkin mukana!


Tämä alla oleva hiihtokuva on aivan hurmaava. Tuomisen neidit siinä opettavat siskon poikaa hiihtämään.  Pieni poika pitkine sauvoineen ja puusuksineen on enemmän kuin hellyyttävä. Myös naiset hiihtohameissaan, heh:)



1940-1949 kuvasarja on koskettava sotavuosien vuoksi. Alarivissä ensimmäisenä värikuvana on tosin melkoisenä piristysruiskeena Kaija Jestoin lapsuuskuva. 



Tämä alapuolen otos on sotavankisairaalasta Ykspihlajasta. Sotavankisairaalan virkaa toimitti nykyinen Työväentalo. Olen aikaisemmassa bloggauksessa joskus kertonut Työväentalon sotavangeista ja Sergei-kummituksesta.


Seuraavassa kuvassa on venäläisiä sotavankeja Rasmuksen saunan vieressä. Vangit näyttävät pelottavilta tummissa asuissaan. Päähine luo lisää samaa vaikutelmaa.  Anoppini lapsuuskodissa oli aikoinaan sotavanki, jolle oli kova paikka muuttaa sodan jälkeen takaisin omaan maahansa. Kaikilla vangeilla ei varmaan olleet yhtä hyvät oltavat. Silti mietin, osaisimmeko me nykyajan ihmiset vastaanottaa vihollisen vangin yhtä luontevasti vastaan kuin anopin vanhemmat aikoinaan? Luottamus oli molemminpuolista. 



Kuvat muuttavat kymmenen vuoden aikasyklissä melkoisesti ulkoasuaan. Onhan siirrytty sodan jälkeiseen nousukauteen, Kuvat vuosilta 1950-1959.




Tutkiskelen suurella mielenkiinnolla kuvaa Kokkolan keskustasta. Vaikka kuvatekstissä kerrotaan, että kuvauspaikka on Ristirannankadun ja Pitkänsillankadun kulmaus, en kykene yhdistämään paikkaa...Tiedän kyllä, että taaimmaisena olevan rakenuksen olen nähnyt, mutta en osaa  paikallistaa. 
Sitä vastoin edustalla matalaosainen  rakennus herättää lähes hilpeyttä, "PIGG MED NEGRERPOJKENS KAFFE - PIRISTY NEEKERIPOIKA KAHVILLA. " Nykyään tuosta  tulisi syyte kunnianloukkauksesta. Tuohon aikaan kahvi on  vain maistunut hyvältä...Kauppakiinteistökokonaisuus kutsuu luokseen. Haluaisin niin kovin kurkistaa sisään putiikkeihin. 


Kun aikani pyörittelen kuvaa ja  klikkaan itseni Google mapsiin, löydän paikan. Niinpä tietysti! Tuo ylemmässä kuvassa  näkyvä rakennus, jonka katolla lukee "NOKIA", onkin nykyinen elokuvateatterimme, Bio rex!  Isoa kerrostaloa ei vielä ole ja muutoinkin näkymä on kuin  toisesta maailmasta. Koen pienen kaipauksen kipinän aikaan, jossa en ole koskaan edes elänyt. 



Ja sitten. karuakin karumpi, hyvin ahdistava kuva. Olen  lähiaikoina kirjoittanut blogitekstiä  luonnokseksi asti Kokkolan kirkon palosta loppiaisena 1958. Jossain vaiheessa sen julkaisenkin. Tämä kuva on pysäyttävä. Lumen kylmät kinokset   ovat paikoillaan ja vain hetkeä aikaisemmin kuumaakin kuumempana riehuneet ahnaat liekit ovat sammuneet ja jättäneet mustan   henkäyksensä  liekkien nujertamiin hirsiseiniin. 


Kuusikymmentäluvun kuvakavalkadi on  iloisempi. Keskellä kuvaa on Figarol-kissan mainos, joka yhä edelleen komistaa Kokkolan katukuvaa. Tämä on varmaan ensimmäinen maamerkki minulle Kokkolasta, jonka muistan. Pikkutyttönä asuin pienessä maalaiskunnassa, jossa oli  pari, kolme ruokakauppaa. Vaatekauppoja ei lainkaan, muista erikoisliikkeistä puhumattakaan. Kävimme silloin tällöin ostoksilla  80 km päässä kaupungissa. Auton pysäköimme lähelle nykyistä linja-autoasemaa ja tämä ihastuttava kissa näkyi aina heti autosta noustessa. Melkoinen maalaus maalaistytön silmissä. Etenkin, kun mummon velipoika tapasi tarjota siitä jännittävän muotoisesta Figarol-rasiasta niitä valkoisia, pyöreitä pastilleja...Muistaako muutkin ne?


Tässä Figarol-kissaa ollaan maalaamassa. Ennen mainontaa oli vähän ja se  oli jotenkin niin viatonta...


Samaan aikajanaan liittyy hupaisa otos. Bussii vierii Sunttiin Mokka Motin edestä 1961. Tämä on varmaan aikanaan ollut päivän puhutuin tapahtuma! Nykyään me tylsimukset paiskomme sinne korkeintaan polkupyöriä. 

Mokka Motti sijaitsi nykyisen Seurahuoneen alakerrassa. Se oli kuulemma suosittu kansankuppila. Kuvassa kiinnittää huomion parkissa oleva vene. Siis vielä 1960-luvulla joku on saapunut veneellään kaupunkiin...


1970-1979 kauden kuvissa on  puoliksi väriä, puoliksi mustavalkoista. Kuvissa alkaa olla juttuja, joihin itselläkjin on jo kosketuspintaa.


Tällä hetkellä tapetilla Kokkolassa on Urheilutalon huono kunto ja toiveet sen kunnostamisesta.  Tuota alla olevaa kuva kun katsoo, niin rakennus on edukseen. Ja idyllisesti Suntissa on edelleeen veneitä parkissa.


Muitakin tämän hetken puhuttuja nimiä kuvissa on. Hymyilevä mies on ollut Kokkolalle todellista hymyä elokuvan muodossa. Olli Mäki oli nyrkkelijä. Kaunis tarina on tämä elokuva ja ihania näyttelijäsuorituksia!Kannattaa katsoa, jos ei vielä ole siihen tutustunut!


Ja tunnelmasta toiseen. Esson suurpalo vuonna 1973. Katsokaa noita mustia pilviä. Kuva on  hyvä. 60-luvun keltaiset,leveälahkeiset etualan naiset on kuin kiskaistu mukaan painajaiseen. Muistan tämän tulipalon hämärästi itsekin Olin silloin 6-vuotias. Isäni työskenteli viikot Kokkolassa, kun olin pikkutyttö ja oletan, etttä isä on ajeluttanut perhettämme palon jälkeen alueella. Niin vahvasti sen muistan. 



Ja tietysti on matkattava taas Ykspihlajaan. On se niiin omanlaisensa kaupunginosa, että...Kuvassa Rantabaarin omistaja Sirkka Junttila vuonna 1978. Niin kovin harmittelen, ettei tullut kuvattua Pihlajan  baareja, kun ne vielä olivat kuvattavissa...


Tämä teräsrouva on täyttä ruutia muuten edelleen!


Sitten 1980-luvulle. Kaikki kuvat on väreissä. 80-luku tuntuu jo vähän liian tutulta. Kuvat eivät ainakaan omassa mielessä ole enää niin dramaattisia. 


Keski-Pohjanmaan kamariorkesterin kuvassa on jotain  hellyyttävän nuorekasta. Kuvasta tunnistaa muutaman siellä edeleen soittavan ammattilaisen. Juha Kangaskin vaaleissa vaatteissaan on  mukana. 


1990-luvulle tultaessa kuvissa on kovasti kirjoa. Siellä on sekä huippuhetkiä että alamäkiä.



Lyseon palon muistan itsekin.  Tähän aikaan riiustelin viikonloppuisin.  Kokkolassa joka viikko.
Tämä hetki oli pysäyttävä. 


Kokkolan kuningas ainakin äänen puolesta - tangokuningas Matti Korkeala  ja toisen tason kuningas Vintar yhdessä torilla. 



Sitten pyörähdetäänkin ihan uudelle vuosituhannelle. Kuvissa  taiteilla on  iso osa. Matts Holmqvist juttelee Tarja Halosen kanssa. Matts on siipan koulukaveri ja vanhaa sukuakin  hänelle. Kuvissa Anders Chydeniuksen roolissa, mutta männä kesänä rahtasi pellolla  kotini vieressä paaleja yömyöhään... Monipuolinen mies!


No Krunni-laivan muistavat monet. Olihan se piristys torilla. Nyt pitäisi innovoida jotain uutta...


Bryggan Öjassa edustaa minulle kesää. Tässä kuvassa alla ooppperaesitys Figaron häät Brygganilla . Upea estradi.


Halkokarin kahakasta vieähti 150 vuotta, itseni muistan värjöjttelemässä ulkoilmateatterin esityksessä Halkokarilla. Kyllä rooliasut luo tunnelmaa.



Siten tämä meidän nykyinen vuosikymmenemme. Tulee vaikeammaksi tietää, mitä pitäisi tästä asiasta kuvata. Omalle ajalleen on hetkessä aika sokea. ETT tietotoimisto on valinnut kuviin mm. presidenttiparin vierailun Kokkolassa 



Merikokkola on kaunis. Tässsä kuvassa  nuorisokeskus Elba kauniissa valaistuksessa.


Ajankuvaa on tietysti nykyinen näkymä kaupunkikeskustaan. Sadan vuoden päästä tätä ei kuulkaa kukaan tunista...


Hieno näyttely. Kiitos tästä, ETT!


LÄHTEET: 

Erikoistietotoimisto ETT:n kuvasarjat. 

Google maps. Kokkola.

IltaSanomat. Nyrkkeilylegenda Olli Mäki on nähnyt Hymyílevän miehen seitsemän kertaa - Alzheimeriä sairastava tähti muistaa  elokuvan kertovan itsestään. [https://www.is.fi/nyrkkeily/art-2000001942293.html] Luettu 29.9.2017. 

Suomen sotasurmat 1914-1922. [http://vesta.narc.fi/cgi-bin/db2www/sotasurmahaku/input?hakuid=24617] Luettu 29.9.2017. 

Yle.fi. Kansankuppila Mokka-Motissa kävivät kahvi ja kellot kaupaksi. [https://yle.fi/uutiset/3-6737082] Luettu 29.9.2017.